Keväällä (Forsman)

Keväällä. (Ennen painettu Joukahaiseen VIII.) Kirjoittanut Gustaf Gideon Forsman

Huoleti riemuitkaa, ihanan kotomaan asujaimet;

Poikaset, neitosetkin, ikä-miehet ja harmaja-eukot

Riemun juhlia vain pitäkää nyt, laulaen kaikki!

Raivokas talvi jo on sorean, sulo-Suomeni mailta

Kauas rientänyt pois, sen valta on murtunut täällä.

Aarnio-metsien puut, petäjät sekä korkeat koivut

Päältään heittänehet humisten ovat valkean vaipan,

Nostavat pilvihin päin vihannaiset, tuuheat latvat,

Luojaa kiitellen, koko luonnon herttasta Herraa.

Nousevi haudastaan ihan uutena lempeä luonto;

Morsius-hunnullaan viherällä ja helmitetyllä

Kasvonsa kaunistaa se, ja häitään tahtovi viettää

Rannoilla Suomeni maan, Tapion sekä Vellamon luona.

Vieras, hei, ihanin kevät-kulta, sa taivahan lapsi,

Terve-tultua vain, valon enkeli Suomeni helmaan!

Suorsat, joutsenetkin, nuo hilpeät vierahat, jotka

Syksyllä liitelivät etelään päin, ketterin siivin

Kiitävät tervehtämään taas syntymä-seutuja täällä,

Joita he muistelleet, ikävöineetkin ovat aina,

Kaukana ollessaan kypressi- ja laakeri-maissa.

Niin jalo ihminenkin matalan maan korvessa täällä

Tietävi vieras vaan olevansa, ja muistavi aina

Pitkällä matkallaan koto-seutuja taivahan maassa;

Kerkein askelin hän ikävissään pyrkivi sinne.

Vihdoin päättyvikin sen matka, ja siivekäs sielu.

Valkea joutsen nyt, koto-rannan varjohon istuu.

Lintuset lentelevät ilomielin taivahan alla,

Leivonen riemastuin säveleillään kiittävi Luojaa,

Pääskytkin soreat, ihanaiset kartano-vieraat,

Muistellen kotoaan pian jälleen saapuvat tänne;

Suomeni armahinen lumosit, sinä kaunotar, heidät.

Silmäsi siintävä on kuni lempeän neitosi silmä;

Oi, tuhat-järvinen maa, sinä kiiltävä seppeli Pohjan,

Kätkyt kauneuden, ihannes mun sieluni oot sie!

Taivas selkeä on, vain muutama hattara tuolla

Loittona lännessä ui, kuni joutsenien lumi-parvi.

Päivän antelias kuningas nyt kultoa kylvää

Vuorien, laaksojen päälle, ja järvien läikkyvät lahdet

Kullalle kiiltelevät, kuin kullatut kaikki ne oisi.

Oi, jos hengenkin valo nousisi Suomeni maassa,

Poistais yön kokonaan iki-Väinön kansasta kauas,

Kylväis kultoa ain’, valistuksen kallista kultaa!

Vieläpä syksyinen pimeys monen valtavi täällä,

Vielä on kuolon jäät sekä nietokset sydämissä.

Onnea tuo valistus; sepä vahvana suomalaisuuden

Kilpenä ain’ yhä ois, katoais ei kansamme koskaan.

Suomeni, köyhä sä oot, sun kansasi joukko on pieni,

Mutta jos tehtäväs teet, pyhät tehtäväs toimitat aina,

Melkoiseks enenet, jopa mainehen kruunuja kannat.

Maasi on kukkiva aina, sun kielesi oiva ja kaunis

Vihdoin voittava on yli-vallan syntymä-maassa!

Silloin kielesi soi, kuni mahtava kantelo Väinön,

Riemuten voitostaan, yli järvien, rantojen, laaksoin,

Vuorten, metsienkin, ja sun lapsesi tähkiä tieteen

Huoleti noukkivat, kun avarat sekä viljavat pellot

Viisauden avatut yli ympäri maan ovat heille. –

Taivahan valtias, oi, suo Suomelle päiviä onnen!

Varjele maa isien, sen lait, pyhä uskonto myöskin.

Armas silmäsi luo, sinä laupias taivahan taatto

Väinön kansahan täällä, ja siunaa lastemme lapset.

Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.