Keväällä (Horatius)

Keväällä.
(Horatiuksen runo).
Kirjoittanut Horatius

Pois luminietokset suli, ruohot nurmia verhoo

Puut taas lehtiä saa;

Muotonsa muuttaa maa, matalampina vierivät virrat

Huuhtoen töyrämiään.

Pian Sulotar kera siskoisten sekä luonnotartenki

Hyppyyn käy alaston.

Kuolematon sin’ et oo – sen lausuu vuosi ja hetket

Kun sulo aikasi vie.

Pakkasen läntinen lauhduttaa, kevähän kesä poistaa,

Itsekin poistuakseen.

Kun omenoineen saapuvi syys, joka jähmeän talven

Tieltä, jo taas pakenee.

Taivahan vauriot kuut nopeat toki korjata taitaa;

Vaan sä kun vaipunut oot.

Tuonne missä on Aeneas hurskas ja Tullus ja Anaus,

Tuhka ja varjo sa oot.

Ken ties, jos jumalat tämän päivän määrähän liittää

Huomiota etkeäkään?

Ei perijän käsi ahnas kaapata voi sitä minkä

Riemuhus uhraat sä.

Kerran kun kaatunut oot sekä tuomios loistava Minos

Lausunut sulle on,

Ei sukus, Torqvatus, puhetaitosi ei sua auta,

Eikäpä hurskaus:

Kainoa Hippolytust’ et tuonelan yöstä Diana

Millään voi pelastaa,

Unholan kahleit’ ei voi Theseus Peirithoolta

Katkoa ystävältään.

Lähde: Hämeen Sanomat 26.4.1889.