Kevään tytti

Kevään tytti. Kirjoittanut Hilja Tamminen

Jälkehen verisen vainon,

taiston talvisen perästä

kerkeä kevähän tytti

kultakutrinen, korea,

simahuuli, silkkihuntu

keijuna ketoa kiisi,

notkeana nummen viertä.

Tuosta harjulle halasi,

kiipes vuoren kiirehelle.

Siitä silmäsi sivumma

katsehella kaunoisella.

Mihin katseensa kajosi

siitäpä lumi sulavi,

mihin silmän siirteleikse

heti routa raukenevi,

kirpoavi kirsi kylmä.

Kerkeä kevähän tytti

hajahapsi, hienohelma,

tuosta astuvi alemma,

laskehtihe laaksomaille;

kulki koivikon korean,

notkui nurmen nukkavierun.

Kuhun koski kengän korko,

siihen kukkanen kohosi.

Mihin polki pieni jalka

siihen nousi nurmen nukka.

Missä huntunsa hajotti,

silkkiliinan liehahutti

siinä puhkes lehti puuhun.

Kerkeä kevähän tytti,

kevään impynen ihana

laulun heljän helkähytti

huulilla hunajasilla.

Sanat helminä helisi,

kultakelloina kulisi.

Herkesi heleä ääni,

vaimeni sorea soitto.

Tyhjään eipä ehdykkänä,

ilo ilmoihin hupene.

Syntyi siitä sirkkasia,

korentoisia kohosi.

Silkkisiipiperhosia

helovärein hohtavia

siitä ilmoille yleni.

Kerkeä kevähän tytti,

kultakutrinen, korea

liehui perhojen perässä,

leikki sirkkain siskosena.

Nauru hopeena helisi

huulilta hymyäviltä,

siitä sai puronen soinnut,

vesi heljä helkkehensä.

Yhtä eipä tytti tainnut,

kevään keijunen osannut:

vehreällä verhoella,

kirjokukkasin kutoa

jälkiä so’an orihin,

kalman kauhean kavion.

Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.