Kevät-päiviä

Kevät-päiviä. Kirjoittanut Bernhard Elis Malmström

Suomentanut Gustaf Gideon Forsman.

I.

Taivahan purpura, oi, tuli koittehen! Kuin lumisille

   Kentille kylvelet sie aamun ruusuja nyt!

Terve-tultua taas unen-horrosta yöllisen talven,

   Koite’ sie kevähän, terveyden ruso myös!

Miksi jo rakkautes tulimuiskuja viljalta tuhlaat,

   Ah, herättääksesi maat’, peittele mää lumien?

Nouse riemusta, rintani! Laps’ kevähän sekä lemmen,

   Laulu, se kaivattu, kas, taas takaisin palajaa!

Sykkivähän povehen tule kultainen, sulo lyyra!

   Sieluhun mun koleaan lämpimä luo sävelten!

Laulajan jalkojen juuressa oot sinä mykkänä maannut;

   Kauan jo on suru kuin jää levännyt povessain.

Muistojen taivaissa kanssasi miksi soit unta mun nähdä,

   Mun herättääksesi vaan huolien korvessa taas?

Mutta nyt taas sävelten heleää hopeaa minä kuulen,

   Taas runo-ilmassa kuin muinoin tuutielen.

Laulajan sie kevähän jalo koitto! miks hehkuen muiskaat,

   Ah, herättääksesi jään peittelemää sydäntäin?

II.

Lentele, henkeni sie, iloiten runo-ilmojen halki!

   Katkaise sitehes, nouse’pa notkosta maan!

Loistavahan pukuhun pue itsesi, liitele pilviin,

   Vaipuos, silmissä veet, sen Ijäisen sylihin!

Oi, mikä on elo ihmisen? Ääni, mi soi ihan yksin;

   Henkien köörissä vast’ merkityksensä se saa.

Taivahan valtoihin siis, sieluni, lempien turvaa;

   Lemmellä kohtele myös lapsia kuolevien.

Helmasi aukaise maa-ilmalle, yhdellä haavaa

   Lempivähän povehen painaos taivas ja maa.

Hurmova huumehdus, suloinen uni! Kuin patriarkka,

   Voimasta rakkauden, painia kanss’ Jumalan!

Missä mä löydän sen? Oi, missähän leimu on lemmen?

   Sen tuli onk’ povessain? Tuhkoa siellä on vaan.

Tuhkaa rakkauden tulen, sammunehen – – Iki-päiviks?

   Sieluni haudasta soi vastaus: ”oi, ijäks’, oi”.

Jaa, sydämein on tyhjä, on hauta, mi on hävitetty.

   Sielläpä kummittelee muistojen haamuja viel’.

Aaveilus-vapise! Kuka-ties ajetaan sinä kohta

   Kolkosta luolastas; tyhjäksi käypi mun yö.

Taivas suo minullen iki-yössäni valkea vinkka;

   Leimaus suo elämäks, taikkapa kuolemakskin!

III.

Oi, sydän! Kuolevien tomu-luomien joukoss’ ei yks’kään –

   Tiedänpä sen tosiaan – vaihtele niin kuni sie.

Milloin sortunut oot sekä ääneti kallioin kesken,

   Milloin liehuvi sun lippusi pilvessä taas.

Milloin peilinä sie säde-loistoa taivahan taitat,

   Milloin talletat taas, hiilenä, helvetin tult’.

Oi, mihin sie tulet? Pohjolan kalpeahan kevätpäivään.

   Siellä, kun päiv’ hymyää, pilvi jo itkua luo.

Enkö jo turmion reunalla seisonut? Eessäni kuilu,

   Kantava kuoloa vain, – yö oli ympärilläin.

Enkö mä seiso taas vihannaisilla kunnailla toivon?

   Maaliman loistavan nään rauhassa rakkauden.

Rakkaus on ijäinen; sen valtoa tuoni ei murra.

   Rakkauden tuli saa kirkastumaan sydämen.

Mutta mi taivahan on, sitä säästävi tuo pyhä liekki,

   Sen koeteltuna tuo taas povehen inuvaan.

Haavapa nyt paranee; tuli sen kovemmin sit’ ei polta,

   Jos elo paistavi vain, vienona kuin kevät-päiv’.

Niin oli lempeni myös; epätoivolla tunsin ma liekin

   Riehuvan rinnassain, mun poroks polttelevan,

Kunnes syntyvän mie himojen, huvien sekä tuskan

   Raunioist’ näin elämän, puhdistuneen, totisen.

En sure ennää nyt. Mikä kuoli, se tuonelan olkoon;

   Mutta, mi on elävää, sen omistan elävän’.

En enempää halua; opin luopumust’ rakkaudelta.

   Kaikesta luopua voin; lempi mun rikkahaks sai.

Lapseksi muutun taas; pesän vihdoin löytävän toivoo

   Metsässä sieluni, tuo kyyhky, mi harhaelee.

Jää minun luokseni, kärsivä sielu! ma tuskasi tunnen.

   Oi, pysy tääll’, sulo-laps’! Leikkisi on viaton.

Vaikk’ useastikin panin huolien ketjuhun renkaan,

   Riemunki seppelihin kukkani oon sitonut.

Taivas! kun rukoilin salamaa, sain lempesi suukon.

   Vast’ sua uskoin, kun mun likistit povehes.

Lemmen Ruhtinas, oi, minä kanssasi painia tahdoin,

   Mutta sa mun pelastit, lapsesi sait sylihis.

Rintani, riemastu! Ilo-ääniä luo, sinä lyyra!

   Sielu, se eksynyt, on löytänyt viel’ kotomaan.

Riemua juon Jumalan, kun koittavi aamu, kun ilta,

   Morsian ruusuinen, vaipuvi metsälähän.

Riemua juon Jumalan, maan laaksojen helmassa kun nään

   Lempeä hoideltavan rinnoissa kuolevien.

Viljan kastavi taas elämäin huvipuistoa kuivaa

   Rakkaus taivahinen; Kohta se kukkiva on.

Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.