Kevät (Rytkönen)

Kevät Kirjoittanut Antti Rytkönen

Mikä henkäys viidassa vieno

kuin kuiskaus hiljainen?

Kevät kulkee, keijunen pieno,

on askel äänetön sen.

Se mättäältä mättäälle hiipein

alas maahan jo katsehen luo,

ei kuulu lyöntejä siipein,

kun kauas kantavat nuo.

Yli maan, meren matkan hän johtaa,

ja kunne hän saapuvi vaan,

siellä päivän sätehet hohtaa,

povi paisuvi mustan maan,

meren aallot laulaen läikkyy,

sydän lähtehen sylkähtää,

veden kalvossa taivas väikkyy,

kuvat kirkkahat kimmeltää.

Ja lehtojen laulajan rintaan

hän kaukaisen kaipuun luo,

ja se kaikkein kaunehintaan

all’ ilmojen ilmi nyt tuo.

Joka laakson laulu jo helkkää,

joka viidassa virsi jo soi,

elon onnea suurta nyt pelkkää

sävel helkkyvä kertoa voi.

Luo leikkivän saapuu lapsen

kevät rikas ja riemuinen,

vielä vanhuksen valkohapsen

miel’ elpyy tullessa sen.

Sana, kuiskutus kukkaistarhain

murehenkin hän keskell’ on,

hän haltijatar rakas, parhain

yhä alla on auringon.

Lähde: Rytkönen, Antti 1930: Yksinäisyyden sävel: runoja. Otava, Helsinki.