Siirry sisältöön

Kevät (Siljo)

Wikiaineistosta
Kevät.

Kirjoittanut Juhani Siljo


Näen allani päivän paistaman maan
keväthuumeessa huhtikuun.
Läpi sen joet vierivät tulvillaan
meren aukean aaltoiluun.
Läpi sen kevät sykkien tulvehtii
ja sen valtimot kuumina lyö.
Vain metsien kohdussa piileksii
syvin routa ja synkin yö.
Ja jos totta ma näin: kevät armon toi
asujalle jo myös tämän maan;
jopa ihminen ihmisnä elää voi,
elon siunaus sielussaan.
Jos totta ma näin: kodin pystyttää
ja sen rauhaan ihminen käy;
lepo, askar lauluna heläjää,
vihan kyitä ei kynnöllä näy.
Ja ma itse, ma itse ihminen oon,
laps sykkivän keväimen.
– Suvi, kanssasi työhön ja karkeloon
jo on altis ihminen.
– –
Mut ei! Vähän totta, mut enemmän
keväthoureen valhetta vain:
joet liittävät laulunsa ylpeän
suvivirsiin ulappain,
kevät hulmuten saa, vedet vapaat on,
ei ihminen vapaaks saa,
hän itse kahleet kohtalon
sydänjuuriins’ upottaa;
vihan kyille vain pesän pehmoisen
hän suo kodin-kaihossaan,
madot mataa murheita kylväen
hänen touko-vaoillaan;
työn tekee tuskain orjana hän,
levon murheella nautitsee.
Maan piiloon uomat elämän
elon ilmoilta pakenee.
Ja ma itse, ma kaihoni vanki oon,
ja mun suoneni kuumina lyö.
Kevät saa, ei ihmisen kohtaloon
sen ihmeinen armotyö!

II.

[muokkaa]
Laulajiaan vartoo vehmas koivu,
kevätyössä huojuin hiljalleen.
– Koht’ on, koivu, saapuneet ne kaikki,
yhtyin kanssas elon kiitokseen.
Kuulijaansa kaipaa täysi sydän,
haastain yksin yöhön himmeään.
– Sata kevättä on ohi mennyt,
tullut kuulijaa ei yhtäkään.

III.

[muokkaa]
Niinkuin arat urvut, niinkuin lehdet hennot
toivo toisen jälkeen herää elämään,
sydän päivään avaa sadat sala-kennot,
pyytäin suven mettä, pyhintään;
luottain elon isään, joka aina pitää
murheen vähimmästä matajasta maan,
jonka käden alla kaunihisti itää
jyvä pienin ylös piilostaan;
jonka kutsu johtaa elon vapahdusta
mullan raskaan alta, uumenista yön,
jonka joka katse hehkuu lupausta
hedelmistä nuoren luomistyön.


Lähde: Siljo, J. 1914: Maan puoleen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.