Kevätelegia

Kevätelegia Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Tuoksua, kimmellettä,

säveltä päivä on.

Kaartaa sinistä vettä

vihreys nurmikon.

Hohtavat talojen harjat

niinkuin hiillokset.

Puistossa vaahterasarjat

hehkuvat keltaiset.

Lämmössä hiljaisen pihan,

äärellä portaiden,

paisuvat nähteni ihan

ummut syreenien.

Ikkunat palaa. Tuomet

tuoksua huokuvat.

Vaipuvat silmäluomet

valosta raskahat.

– – –

Muistoilta polttavilta

sentään en rauhaa saa.

Kun yli kaupungin ilta

kasteinen valahtaa,

kiidän luoksesi siivin

kaipuusta puhkeavin,

ikkunas alle hiivin

askelin maltittomin

lävitse kostean heinän

yöllisen nurmikon:

Keskessä punaisen seinän

ikkunas avoin on!

Kuuntelen hengitystä

välitse uudinten...

Riemua, kärsimystä:

Lähelläs – sentään en!

Sormeni koskea halaa

tukkaas ruskeaa.

Turhaan rintani palaa,

nähdä en sinua saa.

Kaipaan lohduttomasti,

kärsin ja riemuitsen.

Luonas, rinnallas asti –

takana maailmojen!

– – –

Hetkiä kirkkaita silloin,

syksyn päiviä, oi!

Keväässä kyselen: Milloin

taas siten olla voi?

Kuljen tuttuja teitä.

Puistot ja kujanteet

kuiskivat: Yhdessä meitä

olette kävelleet.

Himoitsen nähdä huoneen,

asuntos silloisen:

Nähnyt on meidän se juoneen

maljasta rakkauden.

Hämyssä nukkuville

portaille hiipien

istahdan askelmille

varjoon syreenien.

Jos edes ainut hiven

menneestä palata vois!

Kosketus kylmän kiven

karkoittaa minut pois.

Tuoksuvat ummut kajoo

poskeeni – mitä nään:

Lehdet keltaiset hajoo

syysyön hämärään...

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1931: Velka elämälle: runoja. WSOY, Porvoo.