Khrysanthos

Khrysanthos. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Alkupuolla kristikirkon aikaa,

Uuden maailman kun loistaessa

Vaalen’ maa ja usea uskovainen

Silmäns’ siitä kauhumielin käänsi.

Asui Atheenassa mies Khrysanthos.

Varhain, ennenkuin viel’ la’en päältä

Ruskee tukka kuihtui, kevään ruusut

Posken jätti, korkee otsa uurtui,

Ol’ sen korviin sana soinut, rinta

Riemull’ auennunna Kristukselle.

Mutta hänt’ ei uusi syntymänsä

Saanut kammomaan, mit’ elämässä

Pyhäks’, armahaks’ hän arvas ennen.

Vihaamaanpa hänt’ ei koskaan saatu

Maata, jossa häll’ ol’ isänmaansa,

Kaunis Hellas; ihanteensa aina

Ol’ Atheena, kirkas templikylä;

Hekkumaanpa vielä sielu suli

Äidinkielen joka ääntehestä.

Hellaan kielen kannelsävelistä.

Uskolaisens’ umpimielet, synkät

Pyrki metsiin hiljaisiin, ja jylhäin

Kolkkoin vuoriluolain pimennoissa

Mailman viettelyiltä kätkeytyivät;

Hän vaan kirkkaana kuin ensi aamuns’,

Suoran’ astui, tyynnä, maltillisna,

Hopeehapsin elon hyörinässä.

Lasten tarut, miesten sanat tarkkas,

Kuulemass’ ol’ torilla, kun kansaan

Puhuja iski äänens’ ukkosella,

Osaa otti päätöksiin ja laski

Ääntöliuskans’ uurnahan, kuin muutkin.

Väliin taas, kun väsyneenä päivän

Huolista ja töistä, etsi rauhaa

Ja rukouksen aaltoon henki tahtoi

Pestä pölyt siiveltään kuin joutsen,

Ei hän mennyt korven kolkon luoliin,

Vaan miss’ Salamin salmi kuullakkainna

Hymyy rannan vehmastoille, siellä

Piiniain ja laaker’puiden alla

Kävellen hän nautti viileyttä,

Lemuja henki, silmäs ulapalle,

Laskiessa auringon ja altoin

Kuvastaissa iltataivaan ruskoo.

Elellen näin, nyt kuin ennen, vanhus

Sûnion huipull’ illall’ istui kerran.

Povellaan ol’ kokoon-pantu kääry,

Suuren pakanan Sofokleen teelmä,

Jalon laulajan, ja kääryn reunaan

Piirrettynä: ”Oidipûs Kolôneus.”

Lukenut hän äsken oli draaman,

Muistissaan sen ilmeet vielä viipyi,

Lauletulla seudull’ liiti silmä.

”Oi Kolônos”, runoojaa hän säisti,

”Seutu kaikkein kauniin ilman alla,

Lempee, kirkas, kuulakka Kolônos,

Missä metsän vehmastossa viihtyin

Satakieli helein virsin kiittää

Tummaa muurikietolasta, pyhää

Bakkhon marjapuuta varjokasta,

Myrskytöntä; – missä Dionysos

Kirmaa kuuluin kasvattajain kanssa;

Naisjumalten kutrissa narsissi

Loistaa, taivaan-kaste lehdillänsä:

Krookos^[1] kellertää, ja vilkkaat lähteet

Juottaa virtoj’, Afrodite ajaa

Kultasuitsin runotarten kanssa!”

Pakananpa laulust’ innoissansa

Näin Atheenalainen kotiseudun

Ihanuutta maalas – värit kyll’ ol’

Pakanan, vaan lämpö kristillinen –

Niinpä nuorukainen, pyhään oppiin

Varhain viehätetty kuin Khrysanthos,

Vitkaan käyden luontelihe, kunnes

Seisahtui hän ukon jalkain juureen,

Vaiti, kädet ristiss’ yli rinnan.

Kasvoiltaanpa vivahteli varjot

Surun, suuttumuksen, inhon, säälin,

Silmäns’ oli luotu pergamenttiin.

Kauan mietteissään hän seisoi, vihdoin

Vaiti-olon katkais, lausuin: ”Ukko,

Kutsuttiinhan suakin kerran valon

Pyhään valtakuntaan, valuivathan

Sunkin rintaas armon lämpösäteet –

Niin mä kuulin; – mutta kuinkas elät?

Tuolla missä mailman lapset turhaan

Teuhaa, kärkkii, riehuu, rehkii, hukkuu,

Missä milloin posken purppuralla,

Milloin hyllyhuulten myhäilyllä,

Milloin muilla symboleilla horna

Merkinnyt on omans’, siellä, vanhus,

Häärit, riehut, riemujas sa nautit.

Harvoin yksin nähdään sua, ja jos se

Joskus sattuukin, et Vapahtajaa,

Maan ja taivaan herraa, avuks’ huuda;

Vaan, ihastuneena myrkylliseen

Tenholauluun, kuiskaat huulin, joita

Valkaisee jo tuonen tulomuisku,

Afroditeen nimee ja Dionyson.

Mikä loppu tullee? kauheasti

Kostetaan viel’ uskorikkos sulle;

Sinä kerran armoliittoon päässyt,

Hirmu-osan liekkijärvess’ saatkin,

Toivoton kun kadotus sun nielee;

Itkein et saa kyynelt’ itketyksi

Janohos, ja kieles kuiva raukee,

Avukses kun ikiturhaan anot

Olottomia satujumaloitas.”

Näin hän lausui. Tyyni, niinkuin illan,

Vanhuksen ol’ muoto. Katseen loi hän

Nuhtelijaan: ”Nuorukainen tuima,

Rauha! Uskos vankka on, mun mieleen’

On ken uskoo. Vastaa sentään, voiko

Nuori ruskee silmäs, tuomitessais,

Nähdä läpi sy’änten, munaskuiden?

Älä tuomitse, niin tuomion vältät,

Sanoo Herra. Hurskas, uskollinen,

Lempee, iloinen ja sietäväinen

Kristitty käy mestarinsa jäljiss!

Rakkautt’ uhkuu uskonsa, ja, poikan’,

Rakkaus on laupias, se sietää,

Ei se paisu, riehu, eikä pahaa

Aattele, ei vihan vimmaan ylly.

Rakkaus uskoo kaikki, toivoo kaikki,

Kärsii kaikki eikä koskaan uuvu.

Nuorukainen, jos sull’ oisi usko

Siirtää vuoretkin ja nostaa laaksot,

Rakkaudetta oisit tyhjä varjo.”

Lausui näin, ja lempeästi nuorta

Kätellen sen veti vierellensä;

Samall’ louhell’ istuivat nyt kahden.

Päivä vieri, himmeämmin hehkui

Länness’ aurink’, unta tuuli etsi,

Hellaan taivaalt’ illan rauha laski.

Ei nyt tähän tauluun ukon silmä

Viehtynyt, vaan nuorukaiseen yksin

Silmä ynnä aatos kiintyi. Kauan

Ääneti hän istui, vihdoin virkki:

”Sorja sulho, ellei vanhan neuvo

Mieltäs pahoittanut, suo mun vielä

Seikkaa kysellä sult’, ehkä kahta.

Kun sun kasvos soikeat ma näen,

Otsan, nenän uljaat oikoviivat,

Kun sun sorjaa kieltäs kuulen, jossa

Ionian ja Atthiin^[2] murteet yhtyy

Sointuun suloiseen, kun tuomitsetkin,

Tiedän Helleeniks’ sun. Mutta lausu,

Millä paikkaa kasvanut oot? Ehkä

Joku Arkhipelagin armas saari

Näki syntys, Samos, Naksos, Paros,

Mitylene? Ehkä päivään pääsit

Rikkaan Aasian rannall’? Iloissaanpa

Isäs sun, jos missä synnyit, nosti

Sylihinsä, onnen unta nähden.”

”Delos”, äänell’ leppeemmällä vastas

Miesi, ”aaltoin huuhtelema Delos

Ol’ mun kotimaani, Kallinikos

Se, jok’ isän’ maallinen ol’ ennen,

Toisen oon nyt taivahasta löynnyt.”

”Kallinikos”, virkkoi vanhus jälleen,

”Ei oo nimi outo; Delon saarell’

Ol’ hän muinoin vieras-ystäväni.

Oi! sen saaren vihreen vielä muistan,

Lauluin ylistellyn, jumaloille

Armaan, mieluisan Dianan, Foibon

Synnyinmaan, sen korkeet harjut muistan,

Sypressein ja seetrein varjostamat,

Ja sen laaksot – Nykton laaksot muistan,

Sitran jumalalle pyhitetyn.

Maata mont’ oon nähnyt, kuljeskellut

Pelopin niemelt’ Thessaliaan, nähnyt

Hellaan-merten saaret, salmet kaikki;

Mutt’ ei mikään maa mua viehätellyt

Niin kuin Delon laakso templineen ja

Lehtoineen ja siin’ ol’ isäs mökki.

Nuorukainen, nähtyäs niin paljon

Kaunist’ elos aamust’ asti, vastaa:

Synkätkö on mailman kuvat kaikki

Sulle, eikö sielus pohjaan jäänyt

Yksi muisto, jota siedät, säästät,

Aioiltas, kun viatonna vielä

Nykton kukkain keskell’ leikit, uinuit?”

Näin hän virkkoi. Nuoren poskipäillä

Vaalevilla nähtiin heikon liekin

Välkähtävän, kohta sammuakseen.

Vanhus jatkoi: ”Kerrottu on mulle

Kerran taru, jonk’ Arkhipelagin

Saaret uskovat ja ehkä kohta

Levennee se kautta manterenkin.

Näin se kertoo: Delon maalla syntyi

Marmaryne. Kahden lustrin^[3] kesät

Tuskin nähtyään, jo lemmen liekit

Sytytti hän seudun nuorukaisiin.

Mutt’ ei aistillisen halun haltuun

Puhdast’ itseään hän huoli heittää.

Foibon vaan hän lemmikikseen otti,

Rupes puhdasna ja uskollisna

Nyktoslaakson kukkain vaalijaksi.

Aamuin, illoin, joskus kaiken päivää

Kukkain kesken liikkui hän kuin sisko

Vanhemp’, yhtä tuttava ja hellä,

Hoiti, istutti ja kasti niitä.

Mutt’ ei ainoasti käsin niitä

Hoidellut hän, kallistuipa usein

Kukkaa kohden, loi sen silmään silmäns’,

Antain pienokaisen juoda tulta

Sielustaan ja henkens’ elähyttää

Kasvin pölyä himmeää ja mykkää.

Itse hengelleen hän ruumiin otti

Kukkasilta, pienimmänkin aatteen

Puki kasteen, tuoksun, värin verhoon,

Mullan lasten kanss’ siis vaihtoi lahjoj’,

Antoi, otti, lempi loppumatta.

Tässä rauhalassa, jost’ ol’ joukko

Suljettu, sai joskus nuorukainen

Sulo-uniin päivän hetket viettää,

Elää kauniin kukkaisheimon kanssa

Ja sen armaan hoitajankin kanssa.

Mutta tuosta taru taasen kertoo:

Kun hän, sydän täynnä ääretöntä

Lempeään, ei koskaan lausumaansa,

Marmarynen kukkain kesken kulki,

Neiden viipyessä temppelillä,

Ilmestyi tää häntä ilahuttain

Luomansa ja hoitamansa tarhan

Joka kasvissa, jok’ olennossa.

Ruusu hohti hänen rusojansa,

Lilja immen silmin katsoi, puiden

Humina sen ääntä yksin kaikui,

Tuhansissa eri haamuis’ eli

Hurskaan poian lemmellen vaan impi.

Kun taas kukkasista immen puoleen

Joskus silmäns’ sai hän nostaa, kuulla

Haasteloissa, puhtaissa kuin soitto,

Hänen sanojaan, niin poiast’ tuntui,

Kuin jos puiston ruusuin hehku hienoin

Hänen poskilleen ois liekin luonut,

Kaikki liljat säteens’ sulatelleet

Immen silmiin, koko kasvitarha

Kirkkaampana immess’ ilmestynyt. –

Näin on juttu. Olen tiedustellut,

Ken tuo Delon nuorukainen lienee; –

Kallinikon poika, kuului vastuu.”

Nuoren poskill’ itkuhelmet vieri.

”Isä”, niin hän lausui, ”heitä nimet,

Jotka sävelistä maan on soineet

Kauimmin mun korviin’; unhotin ne.

Suo mun inhota ja unhoon peittää

Öisen eloni varjohaamuin muistot!”

Mutta vanhus vakavasti virkkoi:

”Poika, älä vihaa Nyktos-laakson,

Nuoruutesi koulus muisteloita!

Jalon opin siellä sydämmelles

Sääsi kuvat himmit, heikot, hennot.

Katso maalimaan! Oi, mitä nähnet?

Sovittajan kukkaisvallan yksin.

Sille synkkänä, ken umpisilmin

Sinne ryntää, on se kirkas, auki

Sille silmällen, ku rakkaudessa

Hiljaa ylennäksen häntä kohden.

Poika, nähtävä se kukkaismaa on.

Auringoita, tähtiä hän kylvää

Niinkuin liljoj’, isot maat hän hoitaa,

Tukee kansat, kuulee pienimmänkin

Ihmistaimen itkut, kaikkein puoleen

Kääntyy, suoden lempeänsä juoda.

Käy kuin ennen Marmarynen tarhaan

Mailmaan, iloiten ja pelkäämättä,

Herran kukkatarhassapa kuljet.

Jos vaan Kristus asuu sydämmessäs,

Riehumatta, kainona sa nähnet,

Kuinka kaikess’ ilmestyy hän, päivä

Loistaa hänen loistoansa, tähti

Välkkyy häntä, hänen lempee äänens’

Soi läp’ elon hyörinän ja pauhun.

Nähtyäs sen, palaa hänen luokseen,

Hänen sanaansa, ja katso, sana

Siltä tuntuu, kuin jos kaikki valo,

Jok’ on hänen taivaastansa tullut,

Lämmin aurinkonsa, tähtiensä

Lempee lauma, ihmissukunsakin –

Koko ihmeikäs tuo kukkaisvalta

Kirkkahampana vain siinä asuis.

1. = Sahrami.
2. = Attikan kielimurre.
3. Latinan sana lustrum = viisivuotinen aikakausi.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1887: Vähemmät eepilliset runoelmat. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.