Kielo (Runeberg)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kielo.

Kirjoittanut Fredrika Runeberg


Oletko nähnyt suurinta ja kauneinta siltaa, mikä veden yli viepi? Oletko saattanut suorana ja rohkeana seisoa siellä ylhäällä, korkealla, ei vähempää kuin peninkulman pituisella sillalla ja voinut päätäsi huimaamatta katsoa alas syvyyteen molemmin puolin, kristallikirkkaaseen veteen? Tai oletko huimautuneena tarttunut sua tukevaan, vahvempaan ystävään, jott’et kummallekaan puolelle suistuisi alas välkkyvään hautaan?

Kun ammoisina aikoina vanha Väinämöinen oli laulamalla luonut laajan Suomensaaren, oli siroittanut siihen sen tuhannet järvet ja laulanut kauneutta yli koko maan, ja niin aavat Saimaanvedet niemineen ja salmineen päilyen hänen silmäinsä edessä lepäsivät, silloin hymyili vanhus iloisesti. Mutta hän sanoi: ”Verkalleen liikkuu jo vanhus, hitaasti kulkevat myös Suomen miehet. Eivät he jäniksen lailla juokse, eivätkä oravan kanssa hyppele. Pitkä on matka järveä kiertää. Siltaa on tarvis.” Ja katso, silloin lauloi hän kaunoisen Punkaharjun kaartumaan yli Puruveden kirkkahan kalvon.

Oletko nähnyt koivuja ja kuusia, jotka kasvavat toinen toistensa yllä sillan molemmilla puolin? Eivät ne kuitenkaan toistensa latvoilla kasva, vaikka siltä melkein näyttää, kun ne tuossa seisovat jyrkänteessä toistensa päällä. Oletko veden kirkkauden pettämänä tahtonut poimia kiiltävän valkeita kiviä ja simpukoita järven pohjasta, jossa ne monen kyynärän syvyydellä vedenpinnan alla kiiluvat?

Kannaksen keskikohdan vaiheilla seisoo koivu. Se seisoo siinä niin iloisena ja katselee yli laajan järven. Hiljainen tuuli humisee yli harjun. Se kohottaa koivun notkeita, nuorteita oksia. Kauniisti kumartelee solakka, vaaleanvihanta koivu ja vihmoo kukkaispölyänsä vuoroin kukkulan toiselle, vuoroin toiselle puolelle alas välkähtävään veteen, missä pienoisia hopeahattaroita sinisyvyydessä purjehtii taivaalla, joka siellä alhaalla ylhäisen taivaan kuvana päilyy.

Ja kielot koivun juurella, ne kukkivat ja riemuitsevat, mutta niiden siskot, jotka ovat kasvaneet muutamia harvoja askeleita kauvempana rattaanraitioitten välissä tiellä, ne tuoksuvat myöskin, vaan niiden valkean puvun peittää pöly ja ne kaihoovat ja ikävöivät, eivätkä itse tiedä miksi.

Niin maantien kaihoova kukkanen kysyy: ”Siskot, valkeat, tuoksuvat kielot, miten saatatte te niin raittiisti tuoksua ja kukoistaa ja miksi kaihoomme me?” Ja kielot vastaavat: ”Tuoksumme ja kukoistamme koivun suojassa, emmekä muuta tiedä. Mutta kysykää ruusuilta. Katsokaa, kuinka rehevästi ne kukoistavat!”

Ruusuja kasvaa rinteellä tiheässä. Kielot kysyvät: ”Ruusut, punaiset, hehkuvat, miten saatatte niin rehevästi, niin runsaasti kukoistaa? Mikä se sydäntänne niin riemastuttaa? Miksi täytyy meidän poloisten kaihoella?”

Iloisesti vastaavat ruusut: ”Kas, me kasvamme tässä niin vapaasti! Meitä ei muserra matkustajan pyörä, tuskin saavuttaa meitä hänen rattaansa liikkeelle lennättämä tomuhiukkanenkaan ja koko tämä kaunis, edessämme aukeava maailma on meidän. Olemme rikkaat: meillä on aurinkoa, meillä on kastetta, mutta – meillä on kuitenkin kaikkea vain puoleksi, kun seisomme tässä harjun toisella rinteellä. Mutta kas koivu, sillä on ylt’ympärillänsä koko avaran maailman ihanuus, sillä on aurinkoa, ilmaa ja eloa, vaikka sitä tulisi miltä puolen, sentähden on koivu suuri, sentähden on koivu voimakkaampi ja soreampi kaikkia muita.”

Mutta maantien kielo ei tiennyt miten päästä hänkin tomusta valoon ja vapauteen.

Tuli sitten siihen nuori tyttö. Hän poimi rattaanraition kielon ja solmi sen seppeleeseensä ja samassa oli seppel valmis.

”Sinuhun, kaunis koivu, tahdon seppeleeni ripustaa, korkealle, huojuvalle oksallesi!”

Ja ylhäällä korkeudessa liehui nyt kukkanen ja eli valosta silmänräpäyksen siellä, missä ei mikään tomu sen kauneutta himmentänyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli se kuollut.


Lähde: Runeberg, Fredrika 1900: Kuvauksia ja unelmia: valikoima kertomuksia. Suomentanut Ilta. G. W. Edlund, Helsinki.