Kieltäjä

Wikiaineistosta
Kieltäjä.

Kirjoittanut Simo Korpela


  Sä Jumalan, sä maailmojen Luojan,
Sä kaiken alkusyyn ja ilmituojan,
Sä kiellät hänet kautta vahvan valas
Ja ilkeästi huudat: alas, alas!
  Oi miksi luotu nousee Luojaa vastaan,
Mik’ kieltämysten alkusyynä on?
Se syntirakkaus on ainoastaan,
Se hengen ylpeys on rajaton.
  Hän pahuutensa kostajata pelkää
Ja tulisilmää kaikkinäkevän.
Sen pursi kiitää syntivirran selkää,
Sen valheen valkamissa viihtyy hän.
Hän ihailee sen synnin siimessaarta
Ja himoin heijastavaa taivaankaarta
Ja nautinnoita aistielämän.
Mut Jumala jos on, niin kaiken tään
Hän aina näkee tulisilmillään
Ja kieltää, maahan lyö ja tuomitsee
Ja tuollapuolen haudan vihdoin kostaa,
Lain rikkojat niin raskain rankaisee
Ja hurskahat vaan kunniahan nostaa.
  Siks’ itseäs sä koitat uskottaa:
Ei ole Jumalaa, ei kostajaa;
On haavett’ elo haudan tuollapuolen:
Mä sammun niinkuin kynttilä, kun kuolen.
Siks’ huudat rohkeasti muitten kuulla,
– Tietenkin tieteen nimessä ja suulla –
He että yhtyis kanssas yhteen ääneen,
Niin helpommin vois toden valheeks’ luulla
Ja kuolettaa tuon nuhteen tuntoon jääneen.
Ja lauma huutaa: Jumala pois, alas!
Hän onnen meiltä riistää, sammuttaa.
Oi tuota juuri sydämesi halas,
Ja toistat enemmistön kiljuntaa.
Nyt asiastas varma, vakaa oot,
Nuot kristityt jos kuinka saarnatkoot;
Saat rauhass’ syödä, juoda, naida, huolla,
Näin hetken iloita ja sitte kuolla.
Näin petät itsesi ja muutkin vielä
Ja haaksirikkoon joudut elontiellä.
  Sä ihmisen tuon ylhän, korkian,
Ijäisyyslapsen, sinne kaihoovan,
Min otsalta jo loistaa kuninkuus,
Min töitä kruunaa hengen aateluus,
Min henki pyrkii valkeuden kultaan
Ja vapauteen täyteen ikävöi,
Oi sen sä painat valheen mustaan multaan,
Niin pilkkopimeys sen ympäröi.
Ja niin hän hapuilee kuin yössä haamu
Ja avaint’ etsii elon-ongelmaan,
Mut yötä jatkuu. Milloin koittaa aamu?
Ei ennen kuin hän palaa Jumalaan.
Niin Jumalaan, min kunniaa ja voimaa
Jok’ askeleella ihmetellä saat.
Sä katso kenttää kukkain purppuroimaa,
Ja tutki kukkaset nuo taidokkaat!
Oi tutki lehteä ja juurta syvää
Ja täyttä tähkylää ja siemenjyvää!
Oi minkä viisauden niissä nään!
Sä vastaat: kaikki syntyi itsestään.
Sä katso ylös taivaan tähtisaarta
Ja tulta salaman ja taivaankaarta!
Sä tutki kiven kummat varmat kiteet
Ja veden vaihdokset ja jäiset siteet!
Oi ihmeitä me näämme yhtenään!
Sä lausut vaan: ne syntyi itsestään.
Sä miettehiä tarkkaa muurahaisen
Ja kuinka ahertaa se tuoden, vieden,
Ja majanvalmistusta vapsiaisen
Ja puolustusta rakkaan kotilieden!
Kas siipikoristeita päiväperhon,
Kudontaa hämähäkin silkkiverhon,
Ja räystähässä katso pääskynpesää
Ja pienokaisten hellää hoidantaa,
Sen ilmamatkoja päin pohjan kesää
Ja joutsenauraa tuulta halkovaa!
Suur’ ihmetyö tää luomakunta on
Ja viisauden tuote verraton,
Kuin ihmeitä, en muuta näekkään.
Sä lausut vaan: ne syntyi itsestään.
Käy ylemmäksi, katso ihmiseen!
Niin katsahda sen syvään sydämeen,
Sen pyrkimystä kauvas äärettyyteen,
Ja pohjattomuutta sen sielun pyyteen!
Ja mieti hengen ristiriitoja:
Miks’ inhoot itseäs, kun pahaa seuraat,
Miks’ rukoukseen vaipuu pakana
Ja alttarille kantaa uhriteuraat?
Tajuutkos, kuinka sielu silmäns’ avaa,
Ja omantunnon voimaa velvoittavaa
Ja ihmishengen valon vaalintaa
Ja jumaluuden ikävöimistänsä
Ja rakkauttaan itsens’ uhraavaa?
Sä vastaat vaan: ne syntyi itsestänsä.
  Oi mikä viisaus ja tiedon syvyys
Ja oikeus ja voiman suurivalta
Ja hellä rakkaus ja isän hyvyys
Käy esiin kaikesta ja kaikkialta!
Sä lausut: kaikki syntyi itsestään,
Vuosmiljaardein se kehityst’ on vaan.
Me kumarramme, paljastamme pään
Ja osotamme Herraan Jumalaan.
Niin Herraan Jumalaan, hän suuri on;
Kun häntä mietin, aatos seisahtuu
Ja järki uupuu, sanatta jää suu
Ja mieli vaipuu pyhään kaihohon.
Mut tuohon suureen ihminen jo saa,
Kuin lapsi isään, panna luottamuksen.
Hän uskovaista täällä taluttaa
Päin kotomaata alhoist’ ahdistuksen.
Ja milloin syvyys nostaa vihantuulet,
Niin lapsi polvistuu ja rukoilee.
Sä korkeutees lapsen huudon kuulet
Ja pelastukseen ovet aukenee.
Siks’ sua etsin mä kuin peura vettä.
Kenessa muussa saisin tyydykettä!
Oi sinä syötät, juotat yhtenään
Mua armonmannalla ja ydinrasvoin!
Mut jumalaton ylpeydessään
Sua häpäisee ja pilkkaa röyhkein kasvoin
Ja nauruks’ ottaa uhkasi ja valas
Ja ilkeästi huutaa: alas, alas!
  Sä Herra taivaan, kaikki kuulet, näät,
Nuot aallot ylpeät ja vaahtopäät
Ja säälit niitä, jotka aikaan sai sen
Ja naurat mahtia tuon muurahaisen.
Mut kerran vihassas sä puhut heille
Ja peljätät ne hirmuisuudessas.
Ken astuu silloin turvaks’ sankareille
Ja pelastaa ne sinun kostostas!
Sä kerran puhallat ja tuuli käy
Ja niiden sijaakaan ei enää näy.
  Niin mik’ on ihminen sun rinnallas?
Mik’ ihmislapsi vastustajanas?
On tyhjää vaan hän sinust’ irrallaan,
Kuin lehti, jonka tuuli puusta löi.
Se vihantana äsken viherjöi,
Nyt kuivettuu ja muuttuu mullaks’ maan.
  Mut sinussa ja sinun kauttas mulla,
Sun lapseksesi armost’ ostetulla
On toivo, missä toivoa ei näy,
On toivo, vaikka päivä yöksi käy.
Mä toivon, kaikk’ kun ympärillä raukee,
Mä toivon, vaikka hauta kylmä aukee.
Nään haudoista mä elon nousevan,
Kuin keväin kedon kuolleen kukkivan.
Mä silmin sumein kyynelissä kaihon
Nään puhkeevan jo ijäisyyden laihon
Ja kuulen halki itkun-tyrskehen
Jo korjuumiesten naurun riemuisen.
Niin hetkeksi vaan hurskaat eroaa,
He tuollapuolen virtaa kohtaa taasen.
Myrskyltä lapsens’ äiti tallentaa
Ja tyvennössä rauhan jälleen saa sen.
  Mut kieltäjä, hän keneen toivoo, kääntyy,
Kun elontaivas häitä mustenee
Ja myrsky ulvoo, vaarat vapisee,
Vuossatain hongat niinkuin vitsat vääntyy.
Kuin hetteellä hän seisoo hyllyvällä.
Hän huutaa, auttajaa ei missään hällä,
Hän hätääntyy ja epätoivoon nääntyy.
Hän huutaa vuorille: mua peittäkää!
Vain jylhä kaiku vastaa ulvontaansa.
Ei mistään kuulu avuks’ rientävää,
Kun kahdenkesken kohtaa kuninkaansa.
Hän vaipuu syvyyteen, oi ken voi nostaa!
On hirmuista kun taivaan Herra kostaa.


Lähde: Korpela, Simo 1914: Elämän keskeltä: uskonnollisia runoja. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.