Kieltäjä
| Kieltäjä. Kirjoittanut Simo Korpela |
- Sä Jumalan, sä maailmojen Luojan,
- Sä kaiken alkusyyn ja ilmituojan,
- Sä kiellät hänet kautta vahvan valas
- Ja ilkeästi huudat: alas, alas!
- Oi miksi luotu nousee Luojaa vastaan,
- Mik’ kieltämysten alkusyynä on?
- Se syntirakkaus on ainoastaan,
- Se hengen ylpeys on rajaton.
- Hän pahuutensa kostajata pelkää
- Ja tulisilmää kaikkinäkevän.
- Sen pursi kiitää syntivirran selkää,
- Sen valheen valkamissa viihtyy hän.
- Hän ihailee sen synnin siimessaarta
- Ja himoin heijastavaa taivaankaarta
- Ja nautinnoita aistielämän.
- Mut Jumala jos on, niin kaiken tään
- Hän aina näkee tulisilmillään
- Ja kieltää, maahan lyö ja tuomitsee
- Ja tuollapuolen haudan vihdoin kostaa,
- Lain rikkojat niin raskain rankaisee
- Ja hurskahat vaan kunniahan nostaa.
- Siks’ itseäs sä koitat uskottaa:
- Ei ole Jumalaa, ei kostajaa;
- On haavett’ elo haudan tuollapuolen:
- Mä sammun niinkuin kynttilä, kun kuolen.
- Siks’ huudat rohkeasti muitten kuulla,
- – Tietenkin tieteen nimessä ja suulla –
- He että yhtyis kanssas yhteen ääneen,
- Niin helpommin vois toden valheeks’ luulla
- Ja kuolettaa tuon nuhteen tuntoon jääneen.
- Ja lauma huutaa: Jumala pois, alas!
- Hän onnen meiltä riistää, sammuttaa.
- Oi tuota juuri sydämesi halas,
- Ja toistat enemmistön kiljuntaa.
- Nyt asiastas varma, vakaa oot,
- Nuot kristityt jos kuinka saarnatkoot;
- Saat rauhass’ syödä, juoda, naida, huolla,
- Näin hetken iloita ja sitte kuolla.
- Näin petät itsesi ja muutkin vielä
- Ja haaksirikkoon joudut elontiellä.
- Sä ihmisen tuon ylhän, korkian,
- Ijäisyyslapsen, sinne kaihoovan,
- Min otsalta jo loistaa kuninkuus,
- Min töitä kruunaa hengen aateluus,
- Min henki pyrkii valkeuden kultaan
- Ja vapauteen täyteen ikävöi,
- Oi sen sä painat valheen mustaan multaan,
- Niin pilkkopimeys sen ympäröi.
- Ja niin hän hapuilee kuin yössä haamu
- Ja avaint’ etsii elon-ongelmaan,
- Mut yötä jatkuu. Milloin koittaa aamu?
- Ei ennen kuin hän palaa Jumalaan.
- Niin Jumalaan, min kunniaa ja voimaa
- Jok’ askeleella ihmetellä saat.
- Sä katso kenttää kukkain purppuroimaa,
- Ja tutki kukkaset nuo taidokkaat!
- Oi tutki lehteä ja juurta syvää
- Ja täyttä tähkylää ja siemenjyvää!
- Oi minkä viisauden niissä nään!
- Sä vastaat: kaikki syntyi itsestään.
- Sä katso ylös taivaan tähtisaarta
- Ja tulta salaman ja taivaankaarta!
- Sä tutki kiven kummat varmat kiteet
- Ja veden vaihdokset ja jäiset siteet!
- Oi ihmeitä me näämme yhtenään!
- Sä lausut vaan: ne syntyi itsestään.
- Sä miettehiä tarkkaa muurahaisen
- Ja kuinka ahertaa se tuoden, vieden,
- Ja majanvalmistusta vapsiaisen
- Ja puolustusta rakkaan kotilieden!
- Kas siipikoristeita päiväperhon,
- Kudontaa hämähäkin silkkiverhon,
- Ja räystähässä katso pääskynpesää
- Ja pienokaisten hellää hoidantaa,
- Sen ilmamatkoja päin pohjan kesää
- Ja joutsenauraa tuulta halkovaa!
- Suur’ ihmetyö tää luomakunta on
- Ja viisauden tuote verraton,
- Kuin ihmeitä, en muuta näekkään.
- Sä lausut vaan: ne syntyi itsestään.
- Käy ylemmäksi, katso ihmiseen!
- Niin katsahda sen syvään sydämeen,
- Sen pyrkimystä kauvas äärettyyteen,
- Ja pohjattomuutta sen sielun pyyteen!
- Ja mieti hengen ristiriitoja:
- Miks’ inhoot itseäs, kun pahaa seuraat,
- Miks’ rukoukseen vaipuu pakana
- Ja alttarille kantaa uhriteuraat?
- Tajuutkos, kuinka sielu silmäns’ avaa,
- Ja omantunnon voimaa velvoittavaa
- Ja ihmishengen valon vaalintaa
- Ja jumaluuden ikävöimistänsä
- Ja rakkauttaan itsens’ uhraavaa?
- Sä vastaat vaan: ne syntyi itsestänsä.
- Oi mikä viisaus ja tiedon syvyys
- Ja oikeus ja voiman suurivalta
- Ja hellä rakkaus ja isän hyvyys
- Käy esiin kaikesta ja kaikkialta!
- Sä lausut: kaikki syntyi itsestään,
- Vuosmiljaardein se kehityst’ on vaan.
- Me kumarramme, paljastamme pään
- Ja osotamme Herraan Jumalaan.
- Niin Herraan Jumalaan, hän suuri on;
- Kun häntä mietin, aatos seisahtuu
- Ja järki uupuu, sanatta jää suu
- Ja mieli vaipuu pyhään kaihohon.
- Mut tuohon suureen ihminen jo saa,
- Kuin lapsi isään, panna luottamuksen.
- Hän uskovaista täällä taluttaa
- Päin kotomaata alhoist’ ahdistuksen.
- Ja milloin syvyys nostaa vihantuulet,
- Niin lapsi polvistuu ja rukoilee.
- Sä korkeutees lapsen huudon kuulet
- Ja pelastukseen ovet aukenee.
- Siks’ sua etsin mä kuin peura vettä.
- Kenessa muussa saisin tyydykettä!
- Oi sinä syötät, juotat yhtenään
- Mua armonmannalla ja ydinrasvoin!
- Mut jumalaton ylpeydessään
- Sua häpäisee ja pilkkaa röyhkein kasvoin
- Ja nauruks’ ottaa uhkasi ja valas
- Ja ilkeästi huutaa: alas, alas!
- Sä Herra taivaan, kaikki kuulet, näät,
- Nuot aallot ylpeät ja vaahtopäät
- Ja säälit niitä, jotka aikaan sai sen
- Ja naurat mahtia tuon muurahaisen.
- Mut kerran vihassas sä puhut heille
- Ja peljätät ne hirmuisuudessas.
- Ken astuu silloin turvaks’ sankareille
- Ja pelastaa ne sinun kostostas!
- Sä kerran puhallat ja tuuli käy
- Ja niiden sijaakaan ei enää näy.
- Niin mik’ on ihminen sun rinnallas?
- Mik’ ihmislapsi vastustajanas?
- On tyhjää vaan hän sinust’ irrallaan,
- Kuin lehti, jonka tuuli puusta löi.
- Se vihantana äsken viherjöi,
- Nyt kuivettuu ja muuttuu mullaks’ maan.
- Mut sinussa ja sinun kauttas mulla,
- Sun lapseksesi armost’ ostetulla
- On toivo, missä toivoa ei näy,
- On toivo, vaikka päivä yöksi käy.
- Mä toivon, kaikk’ kun ympärillä raukee,
- Mä toivon, vaikka hauta kylmä aukee.
- Nään haudoista mä elon nousevan,
- Kuin keväin kedon kuolleen kukkivan.
- Mä silmin sumein kyynelissä kaihon
- Nään puhkeevan jo ijäisyyden laihon
- Ja kuulen halki itkun-tyrskehen
- Jo korjuumiesten naurun riemuisen.
- Niin hetkeksi vaan hurskaat eroaa,
- He tuollapuolen virtaa kohtaa taasen.
- Myrskyltä lapsens’ äiti tallentaa
- Ja tyvennössä rauhan jälleen saa sen.
- Mut kieltäjä, hän keneen toivoo, kääntyy,
- Kun elontaivas häitä mustenee
- Ja myrsky ulvoo, vaarat vapisee,
- Vuossatain hongat niinkuin vitsat vääntyy.
- Kuin hetteellä hän seisoo hyllyvällä.
- Hän huutaa, auttajaa ei missään hällä,
- Hän hätääntyy ja epätoivoon nääntyy.
- Hän huutaa vuorille: mua peittäkää!
- Vain jylhä kaiku vastaa ulvontaansa.
- Ei mistään kuulu avuks’ rientävää,
- Kun kahdenkesken kohtaa kuninkaansa.
- Hän vaipuu syvyyteen, oi ken voi nostaa!
- On hirmuista kun taivaan Herra kostaa.
Lähde: Korpela, Simo 1914: Elämän keskeltä: uskonnollisia runoja. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.