Kiiski ja lohi
| Kiiski ja lohi Eläinsatu Kirjoittanut Otto Manninen |
- Oli kerran kiiski lohennousukuussa,
- kiven rinnassa killitti virran suussa.
- Lohi nousi uiskellen virran uomaa.
- Heti ketterä kiiski sen keksii ja huomaa.
- »Hei, kuules, käydäänkö kilpaan, lohi?
- Minä näytän, kuinka sinust’ uidaan ohi.»
- Lohen mielestä sima oli lysti jehu,
- mies pieni, mut oikea pippurin mehu.
- Mikäs siinä, lähtivät kilpaa uimaan,
- lohi purstollaan kävi kuohuja puimaan.
- Mut kiiski on kekseliäämpää miestä:
- »Saat yksin, eto venkale, vettä piestä!»
- Lohen purstoon se haukkasi kiinni hampaan
- ja huusi: »Jo jäät! Tule sukkelampaan!»
- Lohi luuli jo, ett’ on ihan tiukka eessä:
- »Sehän menee kuin viksari itse veessä!»
- Lohi purstolla puiden meni kuohuja vastaan,
- mut kiiski piti kiinni kuin kunniastaan.
- Vähät siitä, jos maailma silmissä pyöri,
- ylös herroiks se kulki kuin kupernyöri.
- Yks kaks, yläpuolelle kosken niskaa
- on tultu. Lohi kääntyy, purstoa viskaa
- ja lennättää samall’ itse kiiskin
- taa kauas, sylimääriä neljä ja viiskin.
- Lohi katsoo: eikö jo toinen ala tulla?
- »Hih», kiljuu kiiski, »on voitto mulla!»
- – Mitäs opettaa tämä vanha tarina?
- Se neuvoo: Lohi, pysy lohelle parina.
- Ota kelkkaas vaikka piru itse ennen
- kuin kiiski ylös kosken köngästä mennen.
- Ole vasta viisas, älä koskaan viskaa
- sitä sinne yläpuolelle kosken niskaa.
- Se kiiskin lailla körökyydin maksaa:
- se takaa puree, min pystyy ja jaksaa.
Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.