Kirjallisesta arvostelusta meillä

Kirjallisesta arvostelusta meillä Kirjoittanut Kasimir Leino

Sanomalehtien valta on nykyaikana niin suuri, että luulisi jo senkin tuottavan suurempaa edesvastuun tuntoa. Ja kuitenkin on asianlaita melkeinpä päinvastoin. Juuri sanomalehtimiehissä tapaa useinkin höllimmän siveysopin, laajimmat omattunnot ja epäselvimmät käsitteet valtaa seuraavasta vastuunalaisuudesta. En tahdo puhuakaan yhteiskunnallisista ja valtiollisista kirjoituksista, joiden mahtipontisen jopa isänmaallisenkin muodon takana voi piillä mitä surkein nurkkapatriotismi ja mieskohtaisimmat edut, en huoli kajota tähän kylläkin ikävään inhimillisen heikkouden ilmiöön, vaan käännyn erääsen toiseen tärkeään puoleen sanomalehdissä ja aikakausikirjallisuudessa.

Tarkoitan kirjallisuuden arvostelua. Ei tarvitse kauvan seurata aikakautisia painotuotteitamme huomatakseen, kuinka leväperäisestä taiteen temppelin oven vartijat meilläkin usein käsittävät tehtävänsä. En puhukaan maaseutulehdistä, sillä niiden arvostelut ovat useinkin sellaisia, että täytyy vain surkutella heidän vähiä työvoimiaan. Samanlaatuinenpa tahtoo sentään monesti pääkaupunginkin lehtien laita tästä suhteessa olla. Arvostelijat ovat usein kyllä arvokkaassakin yhteiskunnallisessa asemassa, mutta eihän sillä ole sanottu, että heissä kirjallisen arvostelijan ominaisuuksia löytyy. Taikka ovat he vanhoja, ijänikuisiin ihanteihinsa lyöpyneitä äkämyksiä, jotka peittelemättä tunnustavat, ett'eivät he tahdokaan käsittää heidän kannastaan poikkeavia aatteita, taiteita ja mielialoja. Suvaitsevaisuus on muka heikkouden oire vain, Kristuskin oli suvaitsematon ja tätä he muka seuraavat mukiloidessaan ”nulikoita” ja ”eri-uskolaisia”.

Nuoruus ja itsenäiset mielipiteet niin taiteen kuin muidenkin kysymysten alalla ovat näistä herroista suurimpia syntejä. Vasta kun hapset harmenevat tai muuten on henkisesti vanhentunut ja itsenäisyytensä näkymättömäksi kuluttanut, vasta silloin kun on niinkuin hekin, on heille mieleinen mies. Milloin asettuu vanha ”tunnettu esteetikko” Aatamin tai ainakin Sofokleen aikuiselle kannalleen ja sillä sitten pitemmittä mutkitta pehmentelee epämieluisia tulokkaita; milloin taas toinen ripustaikse uskonnon herkimmälle heilarille erotellen kirjailijat kahtaalle, vuohet oikealle ja lampaat vasemmalle.

Kellekään heistä tuskin on juolahtanut päähänkään koettaa käsittää, mitä tekijä todella on tarkoittanut, miksi hän on näin kuvannut ja mikä hänen luonteensa on. Ja sitten se on niin muhkeaa kun on osannut sättiä vähänkään sukkeluuden suolalla ja ihmisille saanut näyttää, että tämmöinen poika sitä minä olen ja näin sitä meillä osataan. Sanomalehteen kun vielä nuo tuotteensa lykkää, sitten kun se laajimmalle leviää, niin voi pian saavuttaa ”sukkelan kriitikon” maineenkin. Ihmiset taas, joille sanomalehdet vähitellen alkavat käydä ainoiksi tiedon lähteiksi, luottavat mielellään sanomalehtien arvosteluihin, sillä sitenhän pääsee sitäkin teosta lukemasta. ”Eipä tuo kuulu olevan mitään, haukuskelivat kovin lehdessä” t. m. s. Sattuu taas kyllä joskus niinkin, että kun joku arvostelija yksinkertaisessa typeryydessään tekee kärpäsestä härän ja huutaa Messiaslapsen syntyneen, ja kun ihmiset tuon ylistysvirren luettuaan kiiruhtavat tästä selkoa itse ottamaan, niin löytävätkin hyvin tavallisen ”nulikan”. Joku pieni yhtäläisyys arvostelijan ja ”nulikan” välillä selitti heille kuitenkin syyt arvoisan kynäherran innostukseen.

Sellaiset arvostelijat ylipäänsä, jotka eivät koetakkaan käsittää mitään heidän periaatteilleen vierasta ja jotka tuomitsevat äärimmäisen subjektivismin kannalta, sellaiset eivät myöskään epäile käyttääksensä kaikkia mahdollisia keinoja vastenmielisen arvosteltavansa nujertamiseksi. He nokkivat sieltä täältä muutamia lauseita, jotka irtonaisina näyttävät peräti naurettavilta taikka järjestävät he nämä eri paikoista temmatut lauseet niin, että ne yhdistettynä ovat hullunkurisinta sekamelskaa. Ja yleisö, meidän auktoriteettiuskoon kasvatettu yleisömme, pitää tietysti arvosteltua kirjailijaa joko hulluna tai huonona miehenä ja arvostelijaa sukkelana nerona, vaikka oli sikin joskus päinvastoin.

Yksi melkoinen osa samaista arvokasta taiteen Argusjoukkuetta, on myöskin tuo ymmärtämättä jääneiden, katkeroittuneitten ja enemmän tai vähemmän rappiolle joutaneiden nerojen lukuisa rykmentti. Nämä ovat useinkin julkaisseet jotakin makeaa ja koreaa, kukkaistuoksua ja peipon laulua, joille kyllästynyt yleisö on kääntänyt selkänsä; tyytymättömyydessään he sitten sortuvat sanomalehtipalvelukseen ja saavat esim. uutta joulukirjallisuutta eteensä viskatuksi. ”Kirjoita tuosta, sinullahan on aikaa romaanien lukemiseen ja sinähän olet itsekin vähin sillä alalla työskennellyt”.

Ja mahtavana käy tuonainen runoilijan alku kynään käsiksi. Ottaen suunsa täyteen kuulemiansa korulauseita, paljo siveyttä ja vielä enemmän isänmaallisuutta koettaa hän näyttää toimitukselle, että kyllä hän voi arvostella, jos niikseen tulee. Yleisö taas, jolla varsinkin joulun edellä on muutakin tekemistä kuin romaanien lukemista, uskoo tuon vanhan veijarin sanat ja seuraukset johtuvat itsestään.

Vielä sekin sentään voisi paremman puutteessa mennä, jos tuo mahtava herra aina nimensä piirtäisi kirjoituksensa alle, että hänet tunnettaisiin. Mutta kun arvostelu useimmiten menee toimituksen nimessä tai nimettömänä, niin on se iljettävintä peliä. Sala-ampujana voi ampua myrkylliset nuolensa parhaimpaankin kirjailijaan ja varsinkin nykyisissä oloissa, joissa ei suvaita itsensä puolustusta kirjailijan puolelta.

Ja nyt tulenkin kirjoitukseni toiseen puoleen, jossa koetan esittää keinoja kirjallisen sanomalehtiarvostelun parantaneeksi ja muutamin sanoin viitata sen tehtävään ja alaan.

Ensimmäinen ja tärkein olisi se, että kirjailijat nousisivat julkisesti itseänsä puolustamaan kaikkia asiallisia muistutuksia vastaan. Näin selvittäisivät he kantansa ja sen lähtöpisteen, josta he asioita esittäessään ovat lähteneet.

Täten lähtisi yleisöstä tuo turmiollinen luulo arvostelijan erehtymättömyydestäkin. Arvelette, että tuskinpa mikään lehti ottaisi vastaan moista kirjoitusta ja jos kerran ottaisikin, niin pitäisi se huolen siitä, että heidän arvostelijalle viimeinen sana jäisi. Koettakaa ensin ja jos asianlaita on semmoinen, liittoutukaa tekin yhteen ja päättäkää, ettei kukaan teistä mokomaan lehteen kirjoita koskaan. Ja muodostakaa ”kirjailijain suojelus-yhdistys” arvostelijain hyökkäyksiä vastaan, joka asian vaatiessa toimii sorretun puolesta.

Kirja tai taide ylipäätään on ihmishengen ilmiönä tutkittava. Oikea arvostelija pyrkii sukeltautumaan arvosteltavansa luonteesen ja ajatustapaan ja esiytyy suvaitsevana, avarampiaatteisena. Hän käsittää, että taide, jopa kauneuskin voi esiytyä moninaisissa muodoissa ja että tuon teoksen takana, noiden rivien välissä värähtelee tunteellinen ihmissydän. Hän arvaa oman tilansa, vaan antaa arvoa toisenkin käsitteille ja mielipiteille eikä tartu kurikkaan heti kun joku eriävä ajatus ilmestyy. Ihmisluonteita on lukemattomia ja ovat niistä useimmat jo olemisensa kautta oikeutettuja. Ja jos joku paljo kärsinyt, surumielinen luonne pakoitettaisiin kirjoittamaan luonteellensa vieraita iloisia, valoisia idyllejä, niin olisi se tavallansa ihmisrääkkäystä.

Kirjallisen arvostelua suuri mestari, ranskalainen Hippolyte Taine sanoo: ”Minä en tyrkytä sääntöjä, vaan etsin lakeja ja minulla on myötätuntoisuutta kaikkia taiteen muotoja ja kaikkia kouluja kohtaan, jopa vastakkaisimpiakin”.

Ja niin pitää mielestäni kaikilla kirjallisuuden arvostelijoilla olla.

Lähde: Päivälehti 15.12.1890.