Kirjallisuutta (Helsinkiin, Aamulehti)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirjallisuutta.
Tampere, 15 p. Tammikuuta.
Kirjoittanut anonyymi


Helsinkiin. Kirjoittanut Juhani Aho.

”Kaikista suomenkielisistä novellinkirjoittajista on Juhani Aho ainoa, jonka teokset useampaan kertaankin luettuina synnyttävät nautintoa,” lausui joku vuosi sitten ankara, vaan kykenevä arvostelija. Parempaa kiitosta voi kirjailija tuskin toivoa, kuin näissä sanoissa on lausuttu. Sanotaan näet teosten sisältävän niin paljon hyvää, ett’ei sitä kertaansa lukiessa ehdi kaikkea tajuta, vaan jää vielä toisiksikin kerroiksi. Ja jos koetamme ottaa selkoa, missä se hyvä piilee, joka tekee Juhani Ahon teokset niin nautintorikkaiksi, niin emme tarvitse muuta kuin ottaa jonkun hänen novellinsa erityisellä tarkkuudella lukeaksemme. Siitä tapaamme heti pienimpiinkin seikkoihin ulottuvan huomaamiskyvyn, mitä luontevimman esitystavan ja luonteet selväpiirteiset kuin marmoriin hakatut. Ei mitään teeskentelyä eikä tavoittelua. Lukijasta tuntuu kuin kirjailija yhtä mittaa tekisi havaintoja semmoisia, että ne kelpaisivat novellin aiheeksi, sillä niin jokapäiväisiä ja yleisiä ovat enimmäkseen ne tapaukset ja aineet, joista hän ottaa kertoakseen. Ihmiset menettelevät ja toimivat luontaisella johdonmukaisuudella eikä lukija koskaan tapaa heidän toimissaan mitään ristiriitaisuutta eikä luonnollisesta ajatustavasta poikkeavaa.

Mihin määrään tuo edellä mainittu arvostelu Juhani Ahon ainoudesta pitää paikkansa, kun paljon uusia tuotteita novellikirjallisuuden alalla on sen perästä ilmestynyt, emme ota päättääksemme, vaan varmana pidämme sen, että hänen viimeinen teoksensa ”Helsinkiin” on samaa laatua kuin ne, joista tuo arvostelu on lausuttu. Senkään aineeksi ei ole haettu sen suurempaa tapausta tuin nuoren ylioppilaan Antti Ljungbergin matka Helsinkiin ensimmäiseksi lukukaudekseen. Kotikaupungin rannassa saa lukija tutustua kertomukseen päähenkilöön, hänen vanhempiinsa, kahteen sisareensa sekä tulevaan lankoonsa Pekka-ylioppilaasen, joka aikoo Helsinkiin viimeistä kertaa. Antti on hiukan levoton lähtiessään, mutta levottomuus ei tule siitä, että täytyy koti jättää, vaan siitä, että hänen rakastamansa Alma, Pekan sisar on lähdössä toisella laivalla toisaanne eikä tullut edes sanomaan jäähyväisiä. Antin isä, varakas virkamies, ei lähdöstä ole millänsäkään, vaan naisväki tietysti oli liikutettu. Äiti pisti Antin kouraan setelitukun pienten tarpeiden ja makeisten ostamiseen sekä antoi koto joukon hyviä neuvoja ja varoituksia. Laiva lähtee ja nyt kerrotaan hyvin tarkasti Antin matkan vaiheet laivalla, rautatiellä ja ensi iltana Helsingissä. Saadaan myöskin tutustua Antin mattakumppaneihin, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin. Ett’ei matka ole semmoinen kuin nuorelta ylioppilaalta sopisi toivoa, ei suinkaan ole kirjailijan syy, vaan sen todellisuuden, johon kertomus perustuu. Tolkuttomaksi juopuneena pääsee Antti Pekan avulla levolle hyttiinsä ja aamulla kostuttelee hän kohmeloaan uusilla ryypyillä, kunnes kivut ovat alkaneet haihtua ja siksi hyvä vointi saavutettu, ett’ei rautatiematka tunnu vaikealta. Iltasella uusi juopumus Helsingin Kappelissa ja sitten vuokra-ajurin rattailla yön selkään. Korttieriä ei ole tullut hankituksi ollenkaan.

Tässä lyhyesti koko kirjan sisällys, vaan kun kaikki on täsmällisesti ja luontevasti kerrottu, karttuu siitä kylliksi ainetta. Välistä poikkeaa kertoja selityksiin, jotka eivät varsinaisesti kuulu aineesen, vaan ne poikkeukset eivät ole pitkiä eikä lukija niitä huomaakaan, ennenkuin taas on päästy alkuperäiselle uralle. Yksi näistä poikkeuksina on kuitenkin sitä laatua, että se erityisesti kiinnittää oloja tuntevan huomion puoleensa. Sivuilla 49–55 kertoo näet kirjailija kouluoloista ja antaa oppilaista tietoja Antin kouluaikana ja kertoo muun muassa seuraavaa:

”Koulussa oli hänen (Antin) luokallaan, joka oli ensimmäinen puhtaasti suomenkielinen luokka, ollut tavallaan kaksi puoluetta, ”suomalaisten” ja ”ruotsalaisten”. Ne olivat jätteitä niistä ajoista, jolloin vielä löytyi kaksi erikielistä osastoa kummallakin luokalla. Puolueet erosivat osaksi kielenkin perusteella, mutta vielä enemmän varallisuuden ja kotikasvatuksen. ”Ruotsalaiset” olivat herrasperheistä, he kävivät hienosti puettuina, heillä oli rahaa enemmän, he tanssivat iltahuveissa, lauloivat kvartetteja, pitivät serenaadeja ja olivat hienompien piirteittensä, solakampien vartaloittensa ja vapaamman käytöksensä kautta kaupungin naisten suosituita. Jota vastoin ”suomalaisista” oli suurin osa vähävaraisia, heidän pukunsa oli karkea ja kotitekoinen, käytös oli ujoa ja kömpelöä ja suuremmissa seuroissa istuivat he juroina seinämillä, sill’aikaa kuin toiset lattialla isännöivät. Heidän kasvonsa olivat rosoiset, posket pyöreähköt ja hartiat leveät.
Useimmat heistä olivat kovinkin köyhät. Lukujensa ohella täytyi heidän ansaita elatuksensa ruumiillisella työllä lupa-aikoina ja koulussa oltaessa kotiopetuksella ja puhtaaksi-kirjoittamisella. Sill’aikaa kuin ”ruotsalaiset” kesäkuukausina antautuivat lepäämään ja huvittelemaan, saivat toiset kulkea niityillä ja pelloilla ansaitsemassa jotain, jolla lukukauden aikana voisi ostaa itselleen särvintä kuivan palasen painajaisiksi.
Salainen kateus ja pahansuopaisuus kyti sen johdosta ”suomalaisissa” toisia tovereita kohtaan. Väli oli aina hiukan kireä. Alemmilla luokilla oli ero vaan saran ja veran ja synnyttivät yhteentörmäykset tavallisimmasti tappelun, joka päättyi sillä, että ”ruotsalaiset”, jotka olivat vähemmistössä, pestiin perinpohjin ja heidän vaatteensa voittoriemulla ryvetettiin. Ylemmillä luokilla tuli eripuraisuus näkyviin olantakaisessa ylenkatseessa molemmin puolin. Luokalla vallitsi joko jäykkä vaitiolo taikka pistelevä sanasota. Suomalaiset olivat jo oppineet sanomalehdistä ja tutkintopuheista, että he olivat ”kansan lapsia”, että heitä varten oli koulu muutettu suomalaiseksi. Ja he päättivät, että he sitä oikeastaan ovat ainoat oikeutetut täällä olemaan. Heidän joukossaan oli sitäpaitse koulun taitavimmat oppilaat, ne, joita opettajat nimittivät ”oppilaitoksen ylpeydeksi.”
Vaikka ”ruotsalaiset” melkein yleensä olivat heikommat luvuissa ja vaikka heitä usein kehoitettiin ottamaan esimerkkiä ”suomalaisista”, olivat he kuitenkin opettajainsa lempipoikia. Heille osoittivat he suosiota, joka ei koskaan tullut toisten osaksi. Kun oli pitoja tai perheiltama rehtorin tai opettajain luona, pyydettiin niihin ilman poikkeuksetta ”ruotsalaisia”, jotka osasivat huvitella, tanssia ja käyttäytyä. Aamulla kokoontuivat he sitten yhteen ryhmään, päät toisissaan kiinni, kertomaan edellisen illan tapahtumista. Ne voivat olla erittäin huvittavia. Tanssittu oli tavattomasti, pidetty iloista iltaa neitosten kanssa, saatettu heitä miehissä kotiin ja jos oli kuutamo tai kaunis ilma, tehty kävelyretki ympäri kaupungin. Usein oli eroamisen jälkeen toimeen pantu serenaadeja ikkunain alla. – Erityisessä huoneessa oli heitä varten ollut punssia ja paperossia, joita valtoinaan olivat saaneet nauttia. Illemmalla joskus oli joku opettajakin vanhain herrain totihuoneesta haihtunut heidän kammariinsa kilistämään. Tavallisesti oli hän ollut hyvällä tuulella ja lasketellut kaikellaista hupaista. Oli hänestä joskus pilkkaakin tehty. Jokainen sana oli pantu tarkasti mieleen ja kerrottiin nyt kaikkien uudeksi riemuksi. Kertominen ja nauraminen tapahtui tahallaan korkeammalla äänellä kuin olisi ollut tarpeellista, kun nähtiin, kuinka se harmitti ”suomalaisia”. Ne jurottivat paikoillaan ja olivat kirjoihinsa katselevinaan, mutta kuulivat kuitenkin joka sanan. Heille oli jokaiselle tapahtunut ikäänkuin mieskohtainen loukkaus sen kautta, ett’eivät koskaan saaneet olla tällaisissa iloissa osallisina. He olivat ikkunain läpi kuulleet iloista melakkata kadulta huoneisinsa, kun myöhään yöhön istuivat lukemassa tumman kynttilän ääressä. Ja vettä myllyyn lisäsi vielä se, kun opettajat tunnin kuluessa kohtelivat pidoissa olleita hellävaroen ja tekivät kysymyksensä niin helposti tajuttaviksi kuin suinkin, jopa suorastaan auttoivatkin. Taikka karttoivat kokonaan kysyä heiltä, ja sen sijaan ”suomalaisilta”, joilla silloin aina oli kovempi päivä.”
Ruotsalaisten täytyi kuitenkin hätätiloissa, niinkuin tutkinnoissa ja koekirjoituksissa nöyrtyä ja pyytää suomalaisten apua. Useimmat ruotsalaiset pääsivät ylioppilaiksi suomalaisten avulla. Tästä avusta oli palkintona että suomalaisia kutsuttiin ruotsalaisiin perheisin niinä aikoina vieraiksi; annettiinpa joskus pitkällisempääkin apua.

Ei liene syytä epäillä Juhani Ahon huomioiden oikeutta tässäkin kohdin, vaan satunnaisena on kuitenkin pidettävä tuo jyrkkä raja, jonka tapaamme Antin aikana koulussa. Yleensä on nimittäin seurakunta koulussa sekalainen, niinkuin muuallakin, vaikka tietysti kotiolot, varallisuus ja kasvatus tässä paljon vaikuttaa. Saattaa kyllä olla, että pojat varakkaissa kodissa, joissa kasvatuksesta ja kehittymisestä ei pidetä tarpeellista huolta, veltostuvat ja jäävät kyvyistään heikommiksi, kuin monesta maalaiskodista lähteneet, kun siellä lapset pannaan aikaiseen ankarien velvollisuuksien alaiseksi. Mutta yleisempi lienee kuitenkin se, että suomalaisissakin on veteliä ja kyvyttömiä joukossa, samoinkuin ruotsalaisten poikainkin seassa tavataan pystyviä ja taitavia.

Kirjan rakennukseen ei tämä kertomuksesta poikkeus enemmän kuin muutkaan vaikuta häiritsevästi ja vaikk’ei siinä esitetty jako olisikaan aivan tarkka, ei se vähennä kirjan arvoa, sillä jokainenhan myöntää sen, että muutamat kodit kasvattavat kouluun vetelyksiä, joten siitä huomauttaminen on paikallansa. Tapain löyhyys, lähteköön se miltä taholta tahansa, on kansalle kokonaisuudessaan turmiollinen, ja silloinhan on hyvä tietää, että se on koulunuorisoon päässyt kodista eikä ole koulun synnyttämä.

Kieli kertomuksessa on sujuvaa, kuvaavaa ja rikasta, joka tietysti lisää lukijan mieltymystä.

Teos, joka on ilmestynyt Werner Söderströmin kustannuksella, on painoasultaan siisti ja maksaa 2 m. 75 p:iä.


Lähde: Aamulehti 15.1.1890.