Kirjallisuutta (Yksin)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirjallisuutta.

Kirjoittanut anonyymi


Juhani Aho: Yksin. Porvoossa Werner Söderström.

Suurella hartaudella odotettiin tämän teoksen ilmestymistä ja kun se sitten saapui kirjakauppaan viivyttyään hiukan painoasiamiehen kiirastulessa, kiirehdittiin sitä ostamaan saadakseen tutustua tuohon etevän kirjailijan uusimpaan teokseen, jonka hän on kirjoittanut ulkomaan matkallaan ja sieltä palattuaan. Eivätkä odottajat ole toiveissaan pettyneet. Kirja on niin hyvin kirjoitettu, ettei sen veroista alkuperäistä suomenkielistä kaunokirjallista teosta vielä ole ilmestynyt.

Semmoisille, jotka kirjallisuudessa etsivät vain pelkkää hauskuutta ja huvia, ei tämä kirja ole aijottu. Mutta ne pitemmälle kehittyneet ja kypsyneet henkilöt, jotka kirjallisuutta lukevat myöskin oppiakseen siitä ja joutuakseen sen avulla ajattelemaan todisista ja jokaista ihmistä koskevista asioista ja aatteista, ne ovat kirjan luettuaan tyytyväisiä. Eikä heitä ole juuri sanottavasti vaivannut tuo kirjan lopussa kuvattu kurjuuskaan, sillä he tuntevat, kuinka todellista semmoinen on ja kuinka se on surkuteltavaa, mutta kuitenkin peittelemättä tunnustettavaa. He myöskin tuntevat kirjan hengestä, ettei tekijä pienimmälläkään piirteellä puollusta tuommoista kurjuutta; päinvastoin vaikuttaa kirja inhoa siinä kuvattuun inhimilliseen heikkouteen. Ne kirjan arvostelijat, jotka muka siveellisessä innottelussaan sanovat ”viskanneensa kirjan pois luotaan kuin mädänneen omenan”, ne ovat sillä näyttäneet, etteivät ymmärrä kirjailijan tarkoitusta.

Vaikka Juhani Aho on realistinen kirjailija ja kuvaa elämän tosi oloja, tuntuu hänen teoksessaan samalla idealistinen henki ja tuo suomalaisten tunnettu surumielisyys on niin tuttua hänelle. Tämän viimeisen kirjansa etulehdelle on hän kirjoittanut:

Soitto on suruista tehty,
murehista muovaeltu.

Ja noissa säkeissä soipi korvaan kirjassa läpeensä piilevä surun sävel. Tunne-elämän hienoja väreitä kuvataan siinä kehittyneenä aistilla ja etevällä kyvyllä. Rakkaus, joka ei vastinettaan löydä, on kirjan pääaine. Siitä on aikain kuluessa paljon kirjoitettu, mutta tässä ei se kuitenkaan tunnu vanhalta, sitä on niin uudella tavalla ja uusissa vivahduksissa kuvattu. Tunne-elämän kuvaamisessa huomaa Juhani Ahon olevan vasta oikealla alallaan.

Kirjan päähenkilön tunteellisuuden johdosta voipi kyllä epäillä tokko todellisuudessa semmoista miestä on, joka noin antautuisi tunteidensa orjaksi ja samalla olisi kuitenkin niin kehittynyt, että voisi tehdä kaikkia noita kirjassa kerrottuja nerollisia havainnoita sekä itsestään että ulkomaailmasta, maisemista, henkilöistä y. m. Myöskin voisi katsoa puutteeksi sitä, että päähenkilön luonteen muut puolet eivät tule selville, paitse hänen rakkautensa tunteet; muuten jääpi itse mies aivan hämäräksi. Mutta mielestämme on kirjailijan oma asia, minkä puolen ihmisluonnetta hän tahtoo ottaa kuvatakseen, ja tässä teoksessa on hän ottanut esille sankarinsa luonteen yhden puolen, ainoastaan hänen tunne-elämänsä rakastuneena ollessa; luonteen toiset puolet jäävät ja saavatkin jäädä epäselviksi. Samoin voimme luottaa tosi kirjailijaan siinä, että hän on löytänyt ihmisiä samanlaisia kuin hänen puheena oleva päähenkilönsä ja että ne tunteet, jotka monestakin tuntuvat epäluonnollisilta, ovat kuolevaisen ihmisen tunteita eikä mitään tuulen tupia. Ainakin samallaisia tunteita kokenut tietää miten selittämättömät ja käsittämättömät rakkauden tiet useinkin ovat.

Myöskin voipi kysyä miten semmoinen kehittynyt mies kuin kirjan sankari voipi rakastua nuoreen tyttöön, jonka henkisestä kehityskannasta ei mitään puhuta, ainoastaan mainitaan hänen ”puhdas profiilinsa ja kihara korvan juuressa”. Mutta tässä on mielestämme pieni sivuasia jätettykin sivuasiaksi ja lukija saapi joko otaksua että tyttö on henkisesti kehittynyt, vaikkei sitä ole mainittu, taikka jättää tuon kysymysmerkiksi niitten tuhansien muitten kysymysmerkkien lisäksi, joita rakkauden alalla niin paljo kyllä on ennestäänkin.

Tässä ei ole tilaisuutta ruveta tarkemmin ja pitemmältä tekemään selkoa kirjasta, joka kyllä ansaitseisi paljonkin puhumista. Olemme vaan tahtoneet muutamia puolia siitä puheeksi ottaa. Lukemalla itse teoksen, saapi siinä olevista asioista paremmin selkoa.


Lopuksi tässä johtuu mieleemme se tapa, millä kirjoja tavallisesti luetaan. Niitä ahmitaan vaan lehti lehdellä saadakseen vaan tietää niitten sisältö ja miten sitte lopulta kävi. Siinä kiireessä ei joudeta useinkaan ajattelemaan kirjan opettavaista puolta ollenkaan eikä kaikkea, mitä siihen on syvemmälle kätketty, joka ei hutiloimalla lukiessa tartu mieleen, vaan jääpi kokonaan huomaamatta, menee aivan hukkaan. Ja tuo juuri, tuo ydin olisi kaikkein tärkein puoli kelvollisissa kaunokirjallisissa teoksissa. Niissä kerrotaan aina pala omaa elämäämme, omia tunteitamme, niistä lennähtää vasten silmiämme joukko omia vikojamme ja heikkoja puoliamme, ne panevat meidät ajattelemaan, miettimään tosi teolla omaa tilaamme.

Sen tähden olisi hyviä kirjoja luettava hitaasti ja tarkalla ajatuksella. Ne olisi luettavat useampaan kertaan. Eikä niinkuin tavallisesti, että lukasee läpi ja heittää unhottumaan. Niitten johdosta olisi ajateltava, otettava ne yhä uudelleen käsille, keskusteltava niistä seuroissa, sanalla sanoen annettava niille todellista arvoa. Sitten vasta hyvät kirjat täyttävät tarkoituksensa.


Lähde: Savo 9.12.1890.