Kirjallisuutta ja taidetta, kirjailijan kannalta 4.

Kirjallisuutta ja taidetta, kirjailijan kannalta Mietteitä Kirjoittanut Eino Leino

4.

Runeberg ei ollut mikään säkenöiwä nero niinkuin Tegner tahi Bellman, ei mikään maailmankaikkeuden heijastaja niinkuin Goethe, Tante tahi Shakespeare, wielä wähemmän mikään ihmisluonteen timanttikirkas leikkelijä niinkuin Moliere tahi Ibsen. Hänellä ei ollut Strindbergin taiwasta-tawottelewaa uhmanhenkeä, ei Tolstoin suurta, itämaista ihmisrakkautta eikä Björnsonin imperatoorista woimaluonnetta. Kuitenkin hän oli hengen jättiläinen. Elämä kuwastui hänelle ensimmäisissä suurissa wiiwoissaan, kuten antiikin, kuten kansanlaulun runoilijoille. On ikään kuin luomisen aamukastetta kaiken sen yllä, mitä Runeberg on kirjoittanut.

Hänen runoutensa huippu on Kuningas Fjalar. Warsinkin sen ensimmäinen laulu on sitä taidetta, jota korkeampaa ihmisnero e ylipäänsä ole synnyttänyt.

Meidän yleisessä tietoisuudessamme esiintywät Vänrikki Stoolin tarinat tawallisesti hänen pääteoksenaan. Ja juuri tässä luulen, että yleinen mielipide on kansallisten näkökohtien harhauttamana suuresti erehtynyt.

Nämä tarinat owat nimittäin, kuten Cygnaeus jo aikoinaan huomautti, hywinkin erilaiset taiteelliselta arwoltaan. Tietysti owat Döbeln Juuttaalla ja heinäkun wiides päiwä suurta ja suurinta runoutta. Tietysti owat Munter, Sandels, von Fieant, von Konow ja hänen korpraalinsa y.m.s. erinomaiset plastilliselta luonnekuwaukseltaan ja mehewältä huumoriltaan. Mutta minä en usko, että Luutnantti Siden, Adlercreutz, Sotilaspoika, Kuolewa soturi, Numero 15 Stolt tahi senkaltaiset kuwastelisiwat mitään suuria elämän=arwoja. Ne owat paraadirunoutta. Kansalliset näkökohdat woisi wielä sulattaa, jos ne todella olisiwat kansalliset. Mutta juuri sitä minä en usko niistä näkökohdista, joita Suomen suomalainen kansa tulkitsee esim. Porilaisten marssilla. Ne owat walekansallisia. Ne owat sitä itsepettäwää isäninaallisuuta, josta sen nyt jo olisi pitänyt saada kyllänsä ja joka ei woi olla turmiollisesti sen wastaiseen wiljelykseen waikuttamatta.

Taiteelliselta kaunalta meillä on kaikki syy ihailla Runebergiä. Siltä kannalta meillä on syy ihailla myöskin useita Vänrikki StooIin Tarinoita, niinkuin me ihailemme Kuninsias Fjalaria, Hannaa tahi eräitä hänen legendoistaan, idylleistään ja epigrammeistaan. Mutta nämä tarinat eiwät ole mikään kansallinen raamattu, joksi ne itawä kyllä owat meillä muodostuneet. Minä en tiedä mitään sen koomillisempaa näkyä kuin suomalainen kansakoululapsi lausumassa luokan edessä ”Wen Tuuwaa” tahi suomalainen ylioppilas sortowuosina lewittämässä Karjalan sydänmaille — Kalewalan-laulajien kyliin — Stoolin tarinoita. Siten ei kaswateta mitään kansallishenkeä. Siten kaswaa juuri se wäärä, teeskennelty, ontto ja itseihannoiwa henki, joka jo nyt on epämiellyttäwimpiä piirteitä meidän nuoressa suomalaisessa kultuurissamme.

Runeberg oli tietysti aikansa lapsi, kuten kaikki. Hänen runoutensa heijastelee sitä kansallishenkeä, joka wallitsi maamme pienessä siwistyneessa piirissä wiime wuosisadan keskiwaiheillä. Tuo piiri, kieleltään ruotsalainen, mieleltään suomalainen, katsoi kaukaa ja jotenkin romantisilla herrassilmillä Suomen sorrettua suomalais-ugrilaista kansan=ainesta, joka sen mielestä oli kaunis ja esimerkiksi kelpaawa, nöyrä, hiljainen lainkuuliainen, jumalaapelkääwäincn, hiukan tyhmänsekainen, mutta hywäsydäminen ja hidas wihaan. Eikä tämä kansa ollut myöskään wailla mainehikasta menneisyyttä. Sen werta oliwat juoneet Puola, Lützi, Leipzigin ja Narwan multa", sekin oli ollut mukana Ruotsin suuruutta rakentamassa, sillekin oli tulewa joku lehti Ruotsin suurten kuninkaitten leikkaamista laakereista. Sillä tuo piiri oli wielä liian lähellä Ruotsia ja ruotsalaista kultuuria woidakseen olla sen kanssa samoilla aseilla — ja ennakkoluuloilla — kilpailematta.

Atlantica! Atlantica!

Minä luulen, että me nykyään eläwät tämän saman suomalais-ugrilaisen heimon lapset annamme jotakuinkin palttua sekä Narwan mullalle että Liitzin kukkuloille. Me tiedämme warsin hywin, että meillä ei ole mitään sotamainehikasta menneisyyttä. Me tiedämme myös, mitä laatua nuo Ruotsin aikaiset sodat oliwat ja mitä surullista osaa meidän omat esi-isämme siellä näytteliwät. Suomen kansa ei astunut niihin kuin paraadiin. Se wietiin sinne niinkuin karja teurastuspeukkiin, ja jos se siellä joitakin ”urhotöitä” teki — hakkasi poikki enemmän tahi wähemmän päitä — niin ei se ainakaan kansana tiennyt niitä tehneensä eikä tekewänsä. Sota oli aina synkkä onnettomuus suomalaiselle. Runeberg on tehnyt siitä loisteliaan turnausleikin.

Ja sitten erityisesti meidän wiimeinen sotamme Wenäjän kanssa! Pian on sata wuotta kulunut siitä. Pian tullaan kaiketi sitäkin muistoa kansallisilla juhlamenoilla kunnioittamaan. Jos me wälttämättä tahdomme jotakin juhlia, niin juhlikaamme sitten Porwoon waltiopäiwiä. Siina on todella jotakin juhlimista. Mutta itse sota! Me tiedämme hywin kyllä, että se oli paljon wähemmän kaunis ja kunniakas kuin miksi Runeberg on sen kuwannut, mutta waikka se olisikin ollut sellainen, ei ainakaan, Suomem nousewalla suomalaisella kansalla ole wähintäkään syytä sitä muulla kuin sywällä murheella ajatella. Ruotsalaiset keuraalit, ruotsalaiset päälliköt, ruotsalaiset liput, ruotsalainen sota! Se oli sotaa walloitetusta maasta, sotaa kahden wieraan wallan wälillä. Ei mitän pyhää sotaa, ei mitään kansallista taistelua olemassaolosta. Suomen kansalla ei ollut siinä muuta tehtävää kuin olla — tykinruokana.

Siinä suhteessa puhuivat Wänrikki Stoolin tarinat meille weristä totuutta. Missä suomalainen kansan=aines, psykologiasta ja puwustosta päättäen —”ryysywaattehista” — siinä esiintyy, on se waan tummana taustana sille säteilewällc sankari=kunnialle, jolla Runeberg ruotsalaisia kenraalejaan seppelöi. Ja tämän pitäisi olla meidän kansallisia kulmakiiviämme! Kenties se woi olla ennen, mutta ei enää. Jo entisyytenä on se meille nöyryyttäwä.

Tunnen tulewani liian kerettiläiseksi. Paras on sentähden, etten tällä kertaa jatka enempää, sillä woisin helposti erehtyä sanomaan asioita, jotka wielä owat meidän yleisen mielipiteemme edessä yksinomaan kiwitettäwiä

Lähde: Helsingin Sanomat 24. 10. 1907