Kirje Brasiliasta

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirje Brasiliasta

Kirjoittanut anonyymi
Lähde: Rauman Lehti, 31.10.1885, nro 44, s. 1–2. Artikkelin verkkoversio.


Kirje Brasiliasta.

Rio de Janeiro, Elok. 26 p. 1885.

Paljon on kirjoituksia nähtävänä kaikenlaisilta säätyhenkilöiltä ”Rauman Lehdissä”, mutta harvoin on kirjoituksia joltakulta merimieheltä. Syytä siihen en minä tiedä, mahtaako kaikilla siihen olla kykenemättömyys, niinkuin minullakin? Mutta nyt minä pyydän saada kertoa lähtöni Suomesta. Kaunis oli se päivä ja suloinen oli aamu, kirkas oli sen päivän aurinko, jolloin minä viimeksi näin minun syntymämaani. Lämmin oli päivä ja vienoset olivat laineet isänmaan pienissä lahtivesissä ja suloinen oli se kohina, jota vähällä voimalla häilytetyt vedet vaikuttivat rakkaan isänmaan rantaa kohti. Suuresti rakkautta sisältävät oli kotimaan kukkain suloinen haju, joka keuhkojani virkisti. Hieno oli tuuli, joka tuskin purjeemme täytti. Hiljaan meni laiva eteenpäin ja viimein se jo ennätti isänmaan viimeisiin saariin asti. Surussansa katselivat Suomen viimeiset kolkot, Luojan rakentamat kalliot nuoukaisen lähdentöä pois syntymämaasta! En silloin vielä tuntenut vanhempain rakkautta enkä yvtäväin ystävyyttä. En silloin vielä tuntenut nykyisen maailman avaraa laajuutta, vaan vertailin niitä kotimaan laaksoihin. En vielä tuntenut valtameren uhkaavia valtoja, vaan vertailin niitä kotimaan lampeihin. En silloin vielä tietänyt, että vanha suomalainen sanalasku oli totta, joka kuuluu näin: ”Oma maa mansikka ja muu maa mustikka.” Vaan aalloissa luulin paljon iloa löytäväni, myös toiset paremmat maat luulin pian suruni isänmaata kohtaan tukahduttavan. Näin päätettynä jätin minä isänmaan jo nuorella ijälläni ja unhotin myös lapsuuden kotini ja annoin itseni meren aalloille. Minä olen nyt kulkenut monta vuotta valtameren aaltoja ja nuoruuteni päivät viettänyt yksinäisyydessä. Kaikki minä unhotin: isänmaan ja ajatukset tulevista päivistäni; minä vaan elelin näin tänäpäivänä lystiä, huomista ei vielä ole. Mutta kauan en yksinäistä huvitusta meren aalloissa löytänytkään, vaan minun ajatukseni alkoivat vieriä ympäri maailmaa ja aina enemmän minun syntymämaatani kohti. Minä olen nyt kulkenut maailman ympäri kaikissa viidessä maan osassa, enkä ole vielä löytänyt yhtään ystävää, joka olisi sen huonoimmankaan vertainen, kuin minulla oli Suomessa. En vielä ole löytänyt yhtään maata, joka olisi niin suloinen kuin Pohjola, tuo suloinen Suomen maa. Suomen maa, jossa synnyin, opetti myös minun häntä rakastamaan! Minun elämäni täällä vieraan kansan kesken on varsin onnellinen, vaan aina minä muistelen syntymämaatani enkä voi unhottaa minun lapsuuteni päiviä. — Nyt lopuksi ilmoitan myöskin ilostani. Kun on kaunis ilma merellä, niin katselen minä kuinka rauhallista on siellä, missä ei ole minkäänlaisia eläviä olentoja muita kuin kaloja, joita harvoin näemme. Eikä ole maita monen tuhannen penikulman alalla. Siis katselen minä meren rauhallista olentoa, joka minun ajatuksissani kuvailee haudan rauhallisuutta ja sen yksinäisyyttä. Kun taas myrsky pauhaa ankarasti, niin tämä minulle kuvailee tämän myrskyisen maailman elinaikamme. Kovaa tuskan taistelua kun meillä on aaltojen pauhatessa, niin taasen muistuu mieleeni, että paljon on Jumalan lapsillakin taistelua, ennen kuin he pääsevät siihen oikeaan kotimaahan, jota varten he työtä tekevät.

Paljon olisi minulla kirjoittamista, mutta ei kynäni pysty.

Merimies.