Kirje Jyväskylästä (31.10.1874)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirje Jyväskylästä.

Kirjoittanut Minna Canth


Talvi tulee! Sen ilmaisee tuo kolkko ilma ja kylmä pohjatuuli, joka näinä päivinä on värittänyt yhden ja toisen ruumista. ”Talvi tulee, ja hyväpä se onkin,” sanoi naapurini, ”sillä vihaksi pistää jo tuo onneton siivo kaduillamme.” ”Mutta veljeni,” muistutin minä, ”et muista kylmyyden tunkeuvan talven kanssa ei ainoastaan kaduille, vaan myöskin huoneisiimme, ja mistä silloin puita saadaan, kun niitä töin tuskin nytkään saa keitto-patansa alle?” ”Kyllä puita nyt rannasta saat,” tiesi ystäväni ”kun vaan hellität kukkaroasi ja maksat 10 eli 12 markkaa syleltä.” ”Ei ole minulla hevoista, enkä jaksa vastamäkeä itse raahata syliä ylös.” ”Siihenkin tiedän neuvon,” lohdutti minua ystäväni, ”kun puoli kuukautta juokset joka päivä kumartamassa kaupungin jokaista ajuria, niin kyllä yksi eli toinen heistä viimeinkin sinua armahtaa ja vetää sylen ylös rannasta kartanollesi, ja kun et kaukana asukaan rannasta, ei tarvitse sinun maksaa siitä kun noin 1 1/2 markkaa.” – ”Eletään sitä meilläkin, jos ei viljon niin vaivon,” huokasin minä.

Syksyisten iltojen pimeyttä poistaa kaduiltamme l6 valaisevaa lyhtyä. Niistä 3 ovat kaupungin, 3 seminarin, vaan muut kaikki yksityisten. Kun semmoisia saataisiin vieläkin useampia, niin varmaankaan ei parempia poliisia paljo tarvita.

En voi olla kertomatta naurettavaa erehdystäni tässä muutama päivä takaperin. Olin mennyt aamusella kävelemään nauttiakseni raitista ilmaa. Silloin kajahti korviini äkkiä eriskummallinen mylvintä, jonka kaiku toi niinkuin harjulta päin. Kummastellen pysähdyttivät askeleitansa kaikki kadulla kävelevät, portaille ynnä portille riensi, ken huoneessa sattui olemaan. Hämmästyneet kasvot kääntyivät kaikki harjuun päin, ikäänkuin odottaen sieltä metsän synkeydestä pian jotakin eriskummallista näkyviin tulevan. Kun ääni taukosi ja hetken vielä olimme äänetöinnä odottaneet, kysyin vihdoin kahdelta läheisyydessäni seisovalta vaimoihmiseltä, mikä tuo kummallinen mylvintä mahtoi olla. ”Herra jesta!” huudahti toinen näistä, ”eihän se muu voinut olla kuin metsän peto!” Ja taaskin kääntyivät peljästyneet kasvot odotuksella harjuun päin. Mutta nyt hoksasin minä pienen poian kirja kainalossa nauraen seisovan ja katselevan meitä. ”Mitä naurat poika?” ärjäsin minä suuttuneena. ”Mitäs te ”pillin piipatusta” Korkeakosken höyrysahalta metsän pedon mylvinnäksi luulette!” nauroi poika. – Allapäin, hämillä mielin kääntyi itse kukin kotihinsa ja niin teki myöskin

Wilja.


Lähde: Keski-Suomi 31.10.1874.