Kirje Kuopiosta
| Kirje Kuopiosta. Huhtik. 27 p. Kirjoittanut Minna Canth |
(Sisältö: Kalle Ahon Epäilijä).
Suomalainen Kansanteaatteri näytteli täällä t. k. 23 ja 24 p:nä Kalle Ahon draaman Epäilijä. Senjohdosta tässä pari sanaa.
Tämä kappale, vaikka jo lähes viisi vuotta sitten kirjoitettu, näyteltiin nyt vasta ensi kerran. Suomalaisen teaatterin kotimaista kirjallisuutta harrastava johtaja oli tosin aikonut ottaa sen näyteltäväksi, mutta johtokunta teki esteen. Jonkun vuoden päästä se sitten ilmestyi painosta ja herrat kritikoitsijat riensivät kilvan sen kimppuun. Näytelmä ei ollut tuota tavallista sorttia. Nuori, kahdeksantoista vuotias aloittelija oli uskaltanut poiketa traditsionien radalta; hän oli siis kukistettava. Se onnistuikin sitä helpommin, kun heidän puolellaan oli kaikki auktoriteetin mahti, jota vastaan ainakin meidän maassamme näyttää olevan mahdoton taistella.
Mitä julmia sitten mahtaa tämä näytelmä sisältää? Onko tendenssi siinä niin kamala tai sen taiteellinen arvo niin peräti mitätön, että tuommoinen murhatuomio oli tarpeellinen ja oikeutettu?
Vastaus riippuu niistä periaatteista, joita taiteen ja kirjallisuuden suhteen noudatetaan. Onko teaatteri oleva ainoastaan huvituslaitos, vapaiden hetkien hauskaa viettoa varten, tai onko sen tarkoitus ihanilla valhekuvilla auttaa meitä unhoittamaan elämän vaivat ja murheet tai leveiden, iloisten mielenliikkeiden kautta karkoittaa kaikki vakavammat ajatukset, jotta joskus tahtovat mieleen tungetella, ja nukuttaa meitä huolimattomuuden rauhalliseen uneen. Jos se todellakin on oleva sellainen, ovat nämä tällaiset kappaleet ehdottomasti heti tukahdutettavat, juurineen jos mahdollista pois kitkettävät.
Mutta taltta olisi samalla kansallisen elämän ja edistyksen kuolemanjulistus. Ajan Henki on vakava, epäilevä; se näkee elämässä kauheita epäkohtia ja siksi tahtoo se vapaasti perustuksia myöten tutkia ja tarkastaa, onko meidän maallinen olemisemme oikealle vai väärälle pohjalle laskettu, onko kaikki hyvää, mitä hyväksi sanotaan vai olisiko mahdollisesti suuria erhetyksiä totuuden varjossa päässyt valtaan. Joka tätä tahtoo estää hän menee hajottamaan Jumalan työtä ihmissielussa, hän ”tekee syntiä Pyhää Henkeä vastaan”. Jos tahdotaan, että teaatteri on jotain muuta kuin kevytmielinen huvituslaitos, joka levittää ympärilleen siveellistä pahetta tai lievemmästi sanoen, nukuttaa ihmisiä yhä syvempään uneen, jos tahdotaan, että teaatterilla on arvoa ja merkitystä kansallisessa kehityksessä, jos tahdotaan, että se vaikuttaa ylentävästi eikä päinvastoin vedä vaikeasti nousevaa aatteellista elämäämme jälleen alas, niin silloin tulee meidän työskennellä yksimielisesti siihen suuntaan, että henkisen elämän virtaukset pääsevät siellä vapaasti, ilman esteittä ilmestymään ja vaikuttamaan. Tämä on tärkeä elin-ehto kansalliselle taiteelle ja kirjallisuudelle, tätä paitsi ei kumpikaan niistä ole menestyvä.
Kalle Ahon Epäilijä koskettaa ihmis-elämän vakavimpia, syvimpiä kysymyksiä. Siinä esitetään kaksi vastakohtaa. Toisella puolen sokea, fanaatillinen usko, joka vaalii Jumalaa – vastoin sitä ”maailman järjestystä”, jonka hän on meille noudatettavaksi asettanut, toisin sanoen vastoin niitä luonnonlakia joiden alaisiksi hän on meidät pannut – ihmetöillä osoittamaan voimaansa ja suuruuttaan. Tätä mielentilaa edustaa nuori, vakava, syvätunteinen pappi, nimeltä Antti. Tieteet ovat järkähyttäneet hänen lapsuutensa uskonnollisia käsitteitä, tasapaino on kadonnut hänen sielustaan, tuntuu kuin perustukset horjuisivat hänen jalkainsa alta. Rajattomalla kiihkolla, joka vie suorastaan fanatismiin, halveksii hän kaikkia ihmisellisiä toimenpiteitä, ”taistelee Jumalan kanssa”, vaatien Häntä suoranaisesti tarttumaan tapausten juoksuun ja estämään hallan tuloa. Se kuitenkin tulee, kauhistukseksi tuolle köyhälle kansalle, joka Nerlon kanavatyön kautta on töin tuokin kuolemasta tähän saakka pelastunut. Antti joutuu epätoivoon ja huudahtaa lopuksi: ”En käsitä minä sinun suuruuttasi, Herra!” Tämä huudahdus ynnä kysymys voisiko hän kenties olla apuna kärsiville kanssa-ihmisilleen, jättävät sijaa sille toivolle, ettei hänen tuskansa ja taistelunsa tule häntä turmioon viemään, vaan että hän epäilyksen syvyydestä on löytävä totuuden helmen että hän nöyrtyen ja mieltään malttaen ymmärtää oikeaan uskoon vaadittavan ei yksinomaan mielikuvituksen, vaan kaikkien sielun voimien, järjen, tahdon ja tunteen tasaista, yhtämukaista kehitystä. Ja sillä tavoin hän toivotenkin välttää sen surullisen kohtalon, johon uskonnollinen fanatismi on vienyt tuon onnettoman Mäkärän, jonka mielipuolisuus on kappaleessa ikäänkuin varoittavana osoitteena, mihin tällainen intohimoinen kiihko lopulta saattaa viedä.
Vastakohtana Antille on näytelmänsä nuori lääkäri, Kari, joka raitismielisenä ”ottaa elämän semmoisena kuin se on” eikä tahdo suotta vaivata itseään ”etsimällä semmoista, jota hän ei kuitenkaan löydä”. Tieteessään ja ihmis-ystävällisissä toimissaan on hän löytänyt elämälleen sisällyksen. Mutta Antin sieluntarpeita ei hänen ”kylmä järkensä” tyydytä, päinvastoin yltyy tämä hänen muistutuksistaan yhä suurempaan kiihkoon, jonka vuoksi ystävien väli onkin vähällä särkyä. Kari kuitenkin viimeisessä näytöksessä estää Antin menettämättä itseään epätoivossaan.
Tämä näytelmä teki meihin syvän ja liikuttavan vaikutuksen. Mutta suuren yleisön suosiota se valitettavasti ei voittanut, joka muuten olikin arvattava. Ihmiset ovat tottuneet saamaan teaatterissa leveämpää, helpommin sulavaa ravintoa, jonka vuoksi he alussa karttavat ja tuntevat vastenmielisyyttä näitä liian ankaria kysymyksiä kohtaan, joita tällaiset kappaleet väkisenkin herättävät. Käsitämme myöskin, ett’eivät uskonnolliset mielellään näe näitä asioita teaatterissa esiintuotavan, he kun ovat tottuneet pitämään teaatteria, tähän saakka usein syystä kyllä, epäsiveellisenä, syntisenä laitoksena. Mutta nämä tällaiset näytelmät juuri ennustavat taiteessa ja kirjallisuudessa muutosta parempaan päin. Niiden, jotka totuuteen ja vakavaan elämän katsantotapaan pyrkivät, pitäisi siis päinvastoin kannattaman tätä suuntaa, vahvasti luottaen siihen, että ”jota etsii, hän löytää.” Välinpitämättömyys, kevytmielisyys, itsekkäisyys, – siinä vaarat jotka tuottavat turmiota ja joita kaikkien vakavien henkien tulisi yhdistetyin voimin vastustaa.
Vähälukuisen yleisön kylmäkiskoisuudesta päättäen, näytti siis Epäilijän esittäminen olevan sekä Kansanteaatterille että näytelmän kirjoittajalle tappioksi. Mutta tappio oli varmaankin vaan näennäinen, sillä hyvän ja oikean palveleminen ei koskaan voi toden perään tappioksi olla, vailla se aluksi siltä tuntuiskin. Me onnittelemme hra Aspegrénia, että hän uskalsi ottaa tämän tappion kärsittäväkseen. Hän osoitti sen kautta, ett’ei hän tahdo pysyä vieraana kansalliselle kehitystyölle, ei noudattaa yksipuolisen katsantotapojen vaatimuksia eikä tarjota yleisölle taidetta ”blot til Lyst.”
Mitä näytelmän taiteelliseen ja aatteelliseen arvoon tulee, sanomme vaan lyhyesti vakuutuksemme, että se on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden parhaimpia ilmiöitä ja kaiken varmaan nuoren aloittelijan ensimmäisenä teoksena melkeinpä ihmeteltävä. Tällä emme tahdo väittää, että se olisi vallan täydellinen, taikka ettei se voisi olla vieläkin syvempi ja suuremmoisempi sekä luonteiden puolesta johdon mukaisempi. Mutta näissä kaikissa suhteissa se jo täyttää kohtalaisia vaatimuksia ja on sen ohessa draamallisesti vaikuttava ja taidokkaasti kokoon pantu. Erittäin liikuttavan vaikutuksen teki äidin kuolema toisessa näytöksessä, sekä kansan, lasten, vaimoin ja työmiesten esiintyminen halla yönä Nerkon kanavan luona.
Luonteiden puolesta on Kari selvä ja johdonmukainen; Antin äiti samoin. Mutta Antti itse esiintyy epäilijänä liian kehittymättömänä, paikka paikoin milt’ei lapsellisena. Usein on hänen huudahduksissaan väärää pathosta, niin kuin esim. toisen näytöksen loppurepliikissä, jossa hän lausuu äsken kuolleesta äidistään: ”olitko petetty vai pettänyt!”
Epäselvä on myöskin Elli, Antin vaimo. Antti kehuu hänen lapsellista uskoaan ja hän se Antin saa jälleen kääntymään epäilyksistään. Mutta minkä kautta? Missä ilmestyy hänen uskonnollisuutensa? Että hän ensi näytöksessä peljästyy kerttiläisen helvetin-uhkauksia, eikä siitä syystä seuraa toisia nuoria kokkotulelle, ei todellakaan mitään erinomaisen selvää kantaa tässä suhteessa osoita. Hän on yksinkertainen, luonnollinen lapsi, ei muuta.
Ylipäätään voisi näytelmän suhteen tehdä sen muistutuksen, että se on liiaksi supistettu, jonka vuoksi siinä muutamissa paikoin ilmestyy ikäänkuin aukkoja; toisissa taas ovat kohtaukset liian vähän motiveerattuja, liian irtonaisia, etteivät tarkasti liity itse pääjuoneen, niinkuin esim. Niskalan emännän käynti pappilassa, niin luoneva kuin hän siinä muuten onkin.
M[inna]. C[anth].
Lähde: Keski-Suomi 4.5.1889.