Kirje Kuopiosta (26.1.1881)

Kirje Kuopiosta. Kirjoittanut Agathon Meurman

Artikkeli on Minna Canthin suomennos Morgonbladet-lehdessä 22.12.1880 ilmestyneestä Meurmanin kirjoituksesta. Kirjoituksen alkuosa ei sisälly suomennokseen.

Lupaukseni mukaan käyn nyt Tapion lukijoille esiintuomaan otteita kunnallisneuvos A. Meurmanin kirjoituksista Morgonbladissa Dagbladi-puoluetta vastaan. Valitettavasti ei Tapion palstat myönnä kokonaisuudessaan tilaa näille kirjoituksille, jotka hyvin sietäisivät tulla laveammastikin tunnetuiksi.

Puhuttuaan niistä todellisista vapaamielisistä aatteista, joita J. V. Snellman Saima-lehdessä julkaisi, jatkaa herra M.:

Onko nuorempi sukupolvi niin tietämätön tai niin yksinkertainen, että se luulee olleen kielikysymyksen Saimassa, joka herätti kaiun Torneosta aina Tammisaareen? Sitä en tiedä, mutta rankaisematta se ei saa tulla häpäisemään nuoruutemme periaatteita, joille olemme uskolliset aina kuolemaan saakka, eikä parjaamaan meitä yksipuolisiksi kielenharrastajiksi, jotka laiminlöisimme taikka turmelisimme isänmaan edistymisen kieliasian tähden. Ei kukaan, kaikkein vähimmän te, hyvät herrat, voisitte toteen näyttää missä ja milloin olisimme uhranneet isänmaan hyödyn kieliasian tai yksityisen voiton tähden, mutta tosi on, että mitä parhaiten voimme, parhaiten ajattelimme, sen olemme tahtoneet Suomen kansalle esiintuoda, senkintähden, että ainoastaan kansa voi meille kannatusta antaa eikä jotkut pitäjät tai muutamat virkamiehet ja teollisuuden harjoittajat. Vaikka Saima suunnattoman rasituksen alla työskenteli, sai jo sekin tilaisuutta ryhtyä melkein kaikkiin niihin uusiin aatteihin, jotka siihen aikaan muualla Europassa olivat eleillä, mutta meillä vielä kuulumattomissa. Päällekirjoituksena tosin saattoi olla vaan enimmäkseen joku taloudellinen kysymys. Yleisten asiain esittäminen olisi epäilemättä pois pyyhkäisty. Mutta Snellmanin suurena taitona oli voida jonkun viattoman päällekirjoituksen alle, esim. ”Kanavain hyödystä Suomessa”, tai ”Muutamista olosuhteista Itä-Suomessa” j. n. e., esiintuoda yleisiä totuuksia, kylvää kultasiemeniä lukijan mieleen, totuuksia, joihin ei sensori millään tavalla voinut kajota, mutta jotka saivat hänen tuskaan, kun uusia kovempia käskyjä tuli Helsingistä, mitkä yhtä vähän estivät elähyttäviä sanoja aina edelleen Saimassa ilmestymästä. Semmoisten päällekirjoitusten alla opimme tuntemaan taloushoidollisen lainsäädäntömme haitallisuudet, niissä ammatti-pakko, sääntöjen alainen viljankauppa, sahaliikkeen luonnottomat rasitukset y. m. saivat tuomionsa yleisessä mielipiteissä. Jonkun pienen uskonnollisen kirjan arvostelu antoi syytä uskon-vapauden puolustamiseen; ja tulipa viimein Suomen valtiolliset oikeudetkin puheeksi, esimerkiksi riitakirjoituksen muodossa ruotsalaisia sanomalehtiä vastaan. Sitä saattoi olla sangen vähän kerrallaan, joskus vaan muutaman rivin pituinen pätkä, mutta Saimaa, hyvät herrat, luettiin toisella tavalla kuin Dagbladia. Joka ainoata sanaa mietittiin, tutkittiin sitä ajanjaksoa, jonka se herätti, jatkettiin ja siitä keskusteltiin, eikä tarvinnut varoa tuota nykyaikaan alituisesti uudistettua: vai niin, en ole huomannut, en ole lukenut, en ole nähnyt, en ole kuullut. Me huomasimme, luimme, näimme ja kuulimme.

Ajatelkaapa sitten kummastustanne, kuin ”liberaliset aatteet” astuivat esiin.

Litteraturbladin *) ensimmäisissä vuosikerroissa huomaa selvään samanlaisen pakonalaisuuden. Erääsen kirjoitukseen useammista talous-seuroista vastasi tunnettu mies hirmuisella jyräkällä. Arveleeko Dagblad liberalisten aatteiden silloin hengissä olleen? Vihdoinkin koitti uusi aika Keisari Aleksanterin hallitusistuimelle noustua, ja silloin voitiin ruveta näkyväistä tuloa toivomaan jo kauan viljellyistä maista. Kaiketi te, hyvät Dagbladi-herrat, aiotte väittää, ett’ei Snellman ollut aatteilleen uskollinen, ett’ei hän ottanut tilaisuuksista vaaria ja enentänyt mahdollisuuksien määrää sen kunnioituksen kautta, jonka hän puoleensa herätti. Mutta samassa myöskin nuo ”liberaaliset aatteet, jotka ovat tavanneet Suomen –” ilmaantuivat, ja. todellakin, kummastuksella näimme noiden Metropolitien ja Knocker’ien astuvan esiin verrattoman suurina puheissaan, – selittämätön asia ainoastaan sille, joka ei ole nähnyt kuinka sieni kasvaa. Etteivät he tienneet olevansa Snellmanin kylvämien ja hoitamien uusien aatteiden pilaantuneita tuotteita, se heille suotakoon anteeksi sentähden, ettei he mitään muutakaan tienneet.

Nämä nyt Dagbladin luulon mutaan olivat ”nuo liberaliset aatteet, jotka tapasivat Suomen – – –” ja tekivät kaikki, mitä täällä tehty on. Ei, hyvät herrat, ei nämä liberaliset aatteet, eikä mitkään muut liberaliset aatteet ole sitä tehneet, kuulkaa se ihmeeksenne. Mitä täällä on tehty, se on tehty miehekkäällä urhoudella, uskollisella ja kestävällä työllä, taidolla ja rohkeudella. ”Liberaliset aatteet” ne eivät olleet, jotka toimeen saivat 1863 vuoden valtiopäivät, taikka kirjoittivat unhottumattoman jalon valtapuheen. Mahdollista on, että te tästä jotakin ymmärrätte; siinä tapauksessa teitä säälin, sillä jos tajuatte, että se on työ, taito, rohkeus ja säädyllisyys, joka on kaikki tehnyt, huomaatte myös, että te, jotka ette mitään semmoista ole esiintuoneet, vaan ainoastaan omaatte ”liberalisia aatteita”, – ette liioin mitään ole tehnyt.

Siinä jo saattaisi olla tarpeeksi. Mutta ”liberaliset aatteet ovat myöskin saattaneet maan mynttitoimen vapaalle ja siunausta tuottavalle kannalle”. Nuo ”liberaliset aatteet” ovat, niinkuin näemme, todellinen Darwinin alkupesäke, joka tulee sekä kalaksi että linnuksi.

Jos koskaan joku työ on yhtäläistynyt tekijäänsä, niin lienee se rahakannan muutos meillä; jos koskaan yksityinen mies on yksinänsä ottanut äärettömän taakan hartioilleen, pyytämättä auttajaa enemmän työhön kuin edesvastaukseenkaan, niin onpa se tuon muutoksen toimeenpanija meillä. Pitkien vuosien kuluessa sitä työtä valmistettiin, tuskallisten tempauksien alla toivon ja pelvon välillä se kehkeytyi. Näyttää aivan varmalta, ettei Snellmanilla tässä asiassa ollut ainoatakaan uskottua, jonka kanssa hän olisi neuvotellut, sillä yksin Suomen pankin hallitusmiehetkään eivät ymmärtäneet, sen varmasti tiedän, syytä, minkätähden suomen paperiraha oli alhaisemmassa arvossa kuin venäjän. Tämä salaperäisyys ei ollut mikään oikku, sillä ei pieninkään silmänluonne, vielä vähemmin sana saanut ilmaista asian laitaa, ja ainoastaan hän, joka niinkuin Snellman, pani koko olemisensa altiiksi, saattoi niin vaieta. Mutta Dagbladi herrat arvelevat ”liberalisten aatteiden” tehneen rahakannan muutoksen. Minä puolestani tunnen muutamia erityisyyksiä siitä työstä, joka tehtiin, mutta kun en tiedä, missä määrässä olisin oikeutettu niitä kertomaan, täytyy mun jättää ne sillensä. Toista se totisesti oli kuin liberalisia aatteita. Ovatko nämät liberaliset aatteet milloin tään sattuneet ajattelemaan niin pitkälle, että rahakannan muutos olisi voinut mennä mitättömiin? Tajutaanko, että Snellmanille oli historiallinen nimi altiiksi pantavana; käsitetäänkö, että jos rahakaupan muutos, suurien uhrauksien jälkeen, olisi mitättömäksi mennyt, olisi kurssi samassa silmänräpäyksessä laskenut 25 prosentilla, ymmärretäänkö että tuhannet onnettomat silloin olisivat kironneet tätä nimeä, eikä yksikään olisi rohennut korottaa ääntänsä hänen puolustuksekseen? Olisivatkohan nuo ”liberaliset aatteet” silloin ottaneet osaa hiven edesvastaukseensa ja hänen häviöönsä? Tämän kaikki Snellman otti taakseen ja tämän hän kantoi. Ja tiedetäänkö että hän vastaan-otti rahakannan muutoksen semmoisella väli-ehdolla, joka sisälsi sen kuolemantuomion, nim. sillä, että venäjän rahaa vastaanotettaisiin kruunun ylöskannoissa rajattomassa määrässä? Käsitetäänkö edes aavistamalla sotapäällikön sydämen tunteet, kun hän viimeisenä ratkaisevana silmänräpäyksenä tempaisee sotalipun käteensä ja ryntää eteenpäin voittoon tai kuolemaan? Semmoisesta tärkeydestä oli juuri vastaanotto mainitulla väliehdolla. Pieni tuulenpuuska vaan yläilmoissa, eikä väliehtoa olisikaan poistettu, ja silloin voitto ehdottomasti olisi kääntynyt häpeällisimmäksi tappioksi. Mutta ”liberaliset aatteet asettivat rahakantamme”; elämänsä ehtoona saa herra Snellman moista lukea! Eikö kukaan olisi velvoitettu peräyttämään tuota julkeata hävyttömyyttä, eikö kenenkään sydän harmista täyttyisi! Niin pitkälle ei vielä ole tultu, niin pitkälle ei ikinä päästäkään, olkoon Dagbladilla vaikka kymmenen tuhatta tilaajaa. Ja olkoon herra S. vakuutettu siitä, että kun hän kerran lepää kunniarikkaassa haudassaan eikä enää ole kenenkään tiellä, silloin on niitä olemassa, jotka vetävät nämä parjaajat tulevaisuuden ja jälkimaailman tuomion eteen. ”Liberaliset aatteet” eivät tule unhoitetuiksi.

Mutta niin paljon kuin nuo liberaliset aatteet ovatkin matkaansaaneet, kaipaamme niissä suureksi kummastukseksemme lausetta, joka olisi jokseenkin tähän tapaan: ”liberaliset aatteet tapasivat aseettoman kansan ja toimittivat sille armeijan, velvollisuuksiensa ja asemansa kelvolliseksi tueksi”. Se on todellakin ainoa ”liberalisten aatteiden” työ, jossa Dagblad voisi itselleen ansiota lukea, ja kuin yksin naisen täysi-ikäisyyttäkin on muistettu, ei millään muotoa olisi asevelvollisuutta pitänyt unhottaa. Ei niin, että Dagblad sanottavasti olisi asiaa edistänyt, siksi se on liian varovainen; mutta kumminkin on varma, että kova vastustus Dagbladin puolella olisi vaikuttanut epäilyksen. Eikä Dagblad nyt lue itselleen eikä ”liberalisille aatteille” mitään ansiota asian suhteen. Dagbladin kirjoitus Joulukuun 1 päivänä ei olisi täydellinen, ellei tämä kurja pelkuruus sitä vielä kaunistaisi. Tiedetään, että suuri osa Dagbladin ystävistä kammosi asevelvollisuutta. Tiedetään, että asevelvollisuudesta mainitseminen olisi pannut Dagbladin takausmiehet tuon mainion ohjelman alla pakenemaan. Sentähden vaietaan hiljaisuudessa juuri siinä asiassa, joka tätä nykyä elää jokaisen mielessä, ja sentähden annetaan sanaakaan lausumatta kenen hyvänsä kantaa edesvastauksen asevelvollisuudesta. Ei Dagbladilla eikä ”liberalisilla aatteilla” ole sen asian kanssa mitään tekemistä.

Tässä täytyy mun nyt keskeyttää tuo mainio kirjoitus, ettei se ottaisi liian paljon sijaa Tapion ahtailla palstalla. Mutta ”liberalein ohjelmaa” emme vielä siltä ijäksi rauhaan jätä.

Airut.

*) Myöskin Snellmanin toimittama. Suoment. muist.

Lähde: Tapio 26.1.1881.