Kirjeitä Kuopiosta

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirjeitä Kuopiosta.
Kirj. Wilja.
Kirjoittanut Minna Canth


I.[muokkaa]

Terve, ”Keski-Suomi”, entinen hyvä toveri! Vanha rakkaus ei ruostu, sanotaan. Mutta kuinka sen asian laita lienee?

Haluatteko Keski-Suomessa joskus kuulla, miten täällä, Savon sydämessä, eletään, mitä taisteluja taistellaan, mitä rientoja riennetään, mitä kärsitään, mitä iloitaan, sanalla sanoen, mitä tunteita povessa liikkuu, mitä ajatuksia aivoissa syntyy? Allekirjoittanut siinä tapauksessa palvelustaan tarjoo.

On köyhyyttä, on työnpuutetta, mielen masennusta, voimattomuutta, sairautta. Elämän tarpeita pitäisi hankkia, mutta niitä ei rahatta saa. Ja raha se on ”näkymättömänä kuin Jumala taivaassa”, käyttääkseni sanoja, joita eräs maanmies hiljakkoin minulle lausui. Kuta kestävämpi huono aika on, sitä tuntuvampi. Alussa vielä on entisiä säästöjä, joiden varassa jotakuinkin menetellään. Ne loppuvat; mutta ei vielä pahaa hätää. Tehdään velkaa, ja eletään toivossa, että pian ajat paranevat. Niin oli työväen laita viime talvena täällä. ”Kun kesään päästään”, he arvelivat ”saadaan työtä, velat maksetaan ja sitten mennään taas eteenpäin.” Tuo toivottu kesä tulikin vihdoin ja toihan se hiukan päivänpaistetta mukanaan. Saatiin ruokaa ja osa veloista maksettiin, sen mukaan kuin varat riittivät. Syksypuoleen suoritetaan loput, ajateltiin. Pitäisi saada vähän säästöä tulevan talvenkin varaksi, oli toinen ajatus, mutta se synnytti huolta ja murhetta, ja sen vuoksi koeteltiin sitä karkoittaa, lykätä tuonnemaksi. Syksy joutui. Riihet puitiin, perunat nostettiin ja – työn saanti oli loppunut. Velat jäivät suorittamatta, talven varoista ei puhettakaan, ruoka-aitta tyhjä. Perheen isä istuu alakuloisena, pää käden nojassa, laihana, kalpeana ja katselee synkässä toivottomuudessa eteensä. Lapset makaavat sairaana tuhkarokossa, äiti heitä peittelee, liikkuu hiljaa vuoteen luona, ja kokoo kaikki vaatteet, mitä jäljellä on, heidän ympärilleen, sillä huone on hatara ja kylmä. Lapset kärsivät ja valittavat. Isän ja äidin sydäntä nuo valitukset viiltävät kuin veitsellä. Alemmaksi painuu isän pää ja äiti ehdottomasti huokaa: ”Jos Herra edes korjaisi heitä pois maailman vaivoista.” Sitä huokausta seuraa runsas kyyneltulva. ”Työväen tilan parantaminen!

Se on tärkeä pykälä, jota kuuluu uuden ajan ohjelmaan, – tuon ajan, jonka syntyä vanhoilla-olijat semmoisella kauhulla ja pelvolla katselevat. Pappien kokouksessa Vaasassa nimenomaan lausuttiin, että nykyään ilmaantuvat työväenliikkeet ja levottomuudet ovat ei ainoastaan yhteiskunnalliselle järjestykselle vaaralliset, vaan että ne myöskin sotivat kristinoppia vastaan. Kuinka on? Kumpi vaarallisempaa: antaa vääryyksien hallita ja vallita, antaa epäkohtien kasvaa peittojen suojassa, koettaen vaan ennen kaikkea säilyttää suloista rauhaa. Vaiko: pelkäämättä katsoa totuutta vasten silmiä, etsiä syyt epäkohtiin ja rehellisesti miettiä tehokkaimpia keinoja niiden poistamiseen? Paraneeko mätähaava sillä, että sitä pinnalta koetetaan umpeen saada, vai täytyykö olla uskallusta juuria myöten käyvän leikkauksen tekoon. Ja kristinoppia vastaanko sotisi pyrintö, jonka perusteena on: ihmisrakkaus, oikeus ja totuus?

Sanottanee: armeliaisuuden lahjoilla köyhiä ajettakoon, vaan ei olevia oloja häiritsemällä. Mutta minä kysyn: minkälaatuinen semmoinen apu on ja mitkä ovat sen hedelmät? ”Rikas antaa, mitä ei luule tarvitsevansa”, sanoo sananlasku. Ja kun rikas ylellisyydestään murenen antaa, luulee hän tehneensä erinomaisen hyvän työn ja hänen omatuntonsa on suloisesti rauhoittunut. Mutta mikä kaikkein parasta on: hänen varallisuutensa ei ole siitä rahtuistakaan vähentynyt, sillä hän antoi esim. ”vanhoja vaatteita”, joita moneen kertaan käänneltyään ja tarkasteltuaan huomasi ei voivansa enää omaksi hyväksensä käyttää. Ehkä hän vielä tämän lisäksi salaisesti toivoo, että Jumala monikertaisesti hänelle tuon murenen palkitsee. Helppo on auttaa, kun ei itse sen kautta vahinkoon tule eikä mitään kärsi. Voittaa vaan köyhien kiitollisuuden, saa hyvän maineen ja rauhallisen omantunnon. Huolitaanko katsoa syvemmälle, huolitaanko ottaa selkoa siitä, mitä todellista hyötyä on tuolla armeliaisuudella matkaansaatu, ja ovatko hedelmät niin suorastaan hyviä, vai olisivatko jossakin suhteessa myös myrkyllisiäkin. Tarkastammeko hiukan?

Pahin epäkohta, joka varsinkin suuria kulturimaita uhkaa mitä kauheimmalla mullistuksella, on se vika yhteiskunnallisessa järjestelmässä, jonka kautta suuret omaisuudet kiertyvät muutamain yksityisten haltuun, jota vastaan suuri enemmistö saa kärsiä puutetta ja kurjuutta. Ainoa keino tuon kipeän kysymyksen rauhalliseen ratkaisemiseen on, että vähemmistö tämän epäkohdan olosuhteissa huomaa vääryydeksi ja vapaaehtoisesti luopuu niistä eduista, jotka se toisten kustannuksella on itselleen saavuttanut. Mutta sitä ihmisen tavallinen itsekkäisyys estää heitä tekemästä. Kun rikkaiden omatunto on herännyt, ett’eivät enää rauhallisesti voi etujansa nauttia, katsellen kuinka ympärillä suuri joukko ihmisiä joko nälkään nääntyy tai rikoksiin vajoo usein kovan onnen pakosta, silloin he koettavat tukahduttaa tuntonsa soimauksia armeliaisuuden lahjoilla ja luulevat sillä kaikki täyttäneensä. Turvautuvatpa vielä siihenkin oppiin, että se muka on ”Jumalan maailman järjestelmä”, joka määrää pienen osan ihmiskunnasta ylellisyydessä elämään ja suurimman osan kurjuutta kärsimään. Ja näin he ennen kaikkea koettavat säilyttää entisiä oloja, koska heidän osuutensa niiden vallitessa on runsaampi. Useinpa semmoiset ihmiset vielä kerskailivat kristillisyydestään, sokeat kun ovat oikean, alkuperäisen ja puhtaan kristinopin totuuksille. Mutta Jumala ei anna itseään pilkata. Ulkokullaisuus, tekopyhyys, valheellisuus ja tyhmyys eivät ikinä kristillisyyttä ole, turhaa on pettää itseään semmoisella luulolla. Tämä rikkaiden omantunnon sokaiseminen on armeliaisuuden ensimmäinen huono hedelmä.

Toinen: Köyhyyttä armeliaisuuden kautta ei poisteta. Apu on vaan hetkellinen ja harvoin semmoisenakaan riittävä. Vaikka nykyaikana armeliaisuutta harjoitetaan suurimmassa määrässä, köyhyys kuitenkin kasvamistaan kasvaa. Ja hoitolaitoksissa, joiden kalleudesta usein kuulee kuntalaisten kerskailevan, näissä hoitolaitoksissa köyhiä ei elätetä, niitä vaan kidutetaan. Ruoka, jota tavallisesti annetaan, ei ole mitään ravintoa, korkeintaan se on vatsantäytettä.

Kolmas armeliaisuuden tuottama huono hedelmä on vielä se, että köyhän väestön siveys sen kautta turmellaan. Heitä opetetaan turvautumaan, ei omiin voimiinsa, vaan toisten apuun. Sillä tavoin kasvatetaan heissä laiskuutta, teeskentelemistä, viekkautta ynnä muita paheita.

Kuopion läänissä on viime vuonna köyhäin hoito maksanut yli kolmesataa tuhatta markkaa. Kun tähän lisätään yksityiset avunannot kerjäläisille kodeissa y. m. sekä armeliaisuuden seurain, rouvas-yhtiöiden ja monenmoisten arpajaisten kautta kerätyt ja köyhäin hyväksi käytetyt varat, nousee summa arvaten kolmenkertaiseksi. Tärkeätä olisi tietää, kuinka paljon vankilaitosten ylläpitäminen, vankien kiinni-otto ja kuljettaminen tässä läänissä samaan aikaan maksoi. Ja vielä: kuinka suuri osa kaikista rikoksista on köyhyyden, puutteen ja valistumattomuuden seurauksia. Huomatkaamme vaan se seikka, että harvoin vankilassa rikkaita ja sivistyneitä istuu ja meille selviää, että yhteiskunnallinen olotila se on, joka vankilaitokset tarpeellisiksi tekee. Eikä ainoastaan vankilaitokset, mutta poliisit, vallesmannit, ja mitä ne kaikki ovat nuo järjestyksen ylläpitämistä varten asetetut lukemattomat virkamiehet. Kun varallisuus olisi tasaisemmin jaettu, ettei olisi ylen rikkaita eikä ylen köyhiä, kun kansallinen valistus olisi korkeampi ja yleinen, kun siveelliset käsitteet olisivat selvemmät, eikä olisi herrautta eikä orjuutta, niin puolta vähemmillä poliisivoimilla toimeen tultaisiin.

Olen koettanut näyttää toteen: että köyhyys tulee maallemme sangen kalliiksi, että sitä koetetaan poistaa väärällä tavalla, jonka tähden ne summat, jolta siihen menetetään, uppoovat kuin kaivoon, tuottamatta mitään pysyväistä hyötyä. Kun niiden sijaan samat varat käytettäisiin tuottavan työn hankkimiseen köyhille ja työn puutteessa oleville, tulisi heille siitä todellinen ja kestävä apu, eikä vaan näennäinen, niinkuin nyt. Paljon on Suomessa vielä viljelemätöntä maata. Mikä on siihen syynä? Miestenkö puute? Karjaakin on liian vähän, koska näin, että heiniä Jyväskylässä myydään 40 pennillä leiviskä. Missä ovat naiset? Virkkaukset pois, vasikoita juottakaa, lehmiä lypsäkää ja kirnutkaa voita! Ei auta liian paljon herrastella tässä maassa, kovin on luonto ankara ja karkea. Eikä semmoinen hypisteleminen, jota te, sivistyneet naiset, työnä pidätte, todenperään ole mitään työtä, joutavan päiväistä ajan hukkaa vaan.

Teollisuuden aloilla samoin työhön! Perustakoot kunnat niillä varoilla, jotka köyhäin hoitoon menevät, tehtaita ja työhuoneita, joissa annetaan hyvät asunnot, hyvää ruokaa ja lämpimät vaatteet työntekijöille, miehille ja naisille. Voittoa tietysti tämmöisestä tehtaasta saadaan. Sillä perustetaan työväen lapsille hoito- ja kasvatus-laitoksia. Opettajiksi niihin, ruoka- ja vaate-palkalla, otetaan vanhempia miehiä ja naisia, jotka eivät enää kovempaan ruumiilliseen työhön kykene, ja jotka muuten ovat kunnan jaloimpia ja etevimpiä ihmisiä. Opetuksen tarkoituksena tulee olemaan, – ei läksyt, ei tulkintojen suorittaminen eitä virkaan pääsy – vaan yksinkertaisesti hyvien, ahkerien ja tervejärkisten ihmisten kasvattaminen.

Mennäkseni takaisin paikkakunnallisiin oloihin, on minun kertominen niistä surkeista seurauksista, joita huono aika useimmiten myötänsä tuo. Tarkoitan konkurssiin paljoutta.

Tänä syksynä on jo neljä käsityöläistä ja kaksi kauppiasta täällä luovuttaneet omaisuutensa velkojilleen. Kauppias Mutikainen katosi täältä lokakuun alussa teille tietämättömille. Tammikuuhun saakka häntä odotetaan, ennenkuin ryhdytään asioitten puolesta tarpeellisiin toimiin. Ell’ei hän ilmesty, tulee luultavasti suuria häiriöitä syntymään täkäläisessä asioimis-maailmassa, sillä Mutikaisella on laveat relatioonit. Maakauppiaat, varsinkin Pielavedeltä, kuuluvat myöskin tulevan paljon kärsimään. Muutenkin on liikkeen harjoittajilla täällä, niin kaupungissa kuin maaseudulla kova aika yleisen rahapuutteen tähden. Toivolla odotetaan sitä aikaa, jolloin rautatietä ruvetaan rakentamaan. Virkamiehillä siihen sijaan nyt on kulta-vuodet, he kun kantavat määrätyn palkkansa ja saavat kaikki elämän tarpeet puolta helpommalla. ”Kalliin ajan lisäystä” annetaan virkamiehille – eiköhän oikeus ja kohtuus vaatisi, että heillä myöskin otettaisiin ”huonon ajan vähennystä.” Muuten tällä tavoin pian heissä herätetään toivo, että maassa aina olisi huonoja aikoja, koska se heille olisi paljon edullisimpaa. Siinä olkoon pieni viittaus siihen ristiriitaisuuteen, mikä syntyy, kun yhteiskunnalliset olot ovat semmoiset, että toisen kansakerroksen kärsiminen on toisen hyödyksi. Vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?


Lähde: Keski-Suomi 19.12.1885.