Kirkko

Kirkko. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Kova onni, kolkot koetus-alat

Köyhyyteen ja hätään oli syössyt

Ollin talostaan ja tavaroistaan.

Vihdoin vuodet vei, mink’ onni säästi.

Viidenkahdeksatta talven lumet,

Joit’ ei kesä sulaa, peitti päätä.

Yks jäi hälle vielä entisestä

Ilostansa: usko Jumalaansa,

Jolta onnetuus ja onni tulee.

Nyt hän asui toisen kartanossa,

Soppikulu, syrjään syösty kylky,

Pitäjäänsä armoill’ elätelty.

Juhannuspa koitti, pirtin väki

Heräs, nuoret niinkuin vanhemmatkin

Juhlaverhat yllens’ otti, kaikki

Herran templihin nyt tahtoi rientää.

Äijässäpä syttyi sama into,

Isäntänsä luo hän astui, lausuin:

”Suo mun tänään päästä myötäs kirkkoon,

Rakas veikko! Koko kevään olen

Uuninnurkassan’ ma sairastellut,

Enk’ oo saarnaa kuullut puoleen vuoteen.”

Järvellen isäntä näytti. Siellä

Virui vahva vaaleen-harmaa usva,

Eikä nähty rantaa, vettä, saarta.

”Koetas itse löytää tietä tuolla,”

Virkkoi, ”kukaan muu ei venheell’ lähde,

Jalkaisin on järvi pitkä kiertää

Eikä hevoseni sulle jouda.”

Vanhus kuultuansa tylyn sanan

Astui hiljaa rantaan, venheen työnsi

Vesillen ja usvass’ alkoi soutaa.

”Hän ku kalain matkat meress’ ohjaa,

Lintuin retket ilmass’, että sinne

Saapuvat ne kuin hän kutsuu, hänpä

Mun myös tänään kirkkons’ sallii löytää.”

Hetket vieri. Vettä vaan ja usvaa

Vanhus näki, tieltään eksyneenä,

Uupua hän alkoi, raskaammalta

Soutu tuntui, käsi puutuneelta.

Aamutyynessä kun poikki järven

Kellot ensin soivat, heikko kaiku

Ukon korviin kaukaa kumahteli;

Kirkolt’ olevansa loitompana

Huomas hän, kuin maalta lähtiessään,

Toinen kerta soitettiin ja kolmas,

Loitompaa vaan yhä soitto kuului.

Korkeuteen silmäns’ ukko nosti

Sumu-ilmoihin, ikäänkuin kysyin,

Toivotonna, voimaa vailla, tietä.

Mutta samallapa hiljaa liukuin

Venhe törmäs paateen, paaden päältä

Usvast’ epäselvään haamoitteli

Ranta, suoden vanhukselle levon.

Rannalle hän astui, tutki paikkaa,

Tunsi sen, tuon järven-luodon, missä

Nuorna monast’ oli maalle mennyt.

Kalliolle kaljulle hän istui

Miettimään, ja usvan varjot peitti

Taivahan ja maan ja äijän mielen.

Kellot soivat yhteen. – Liekö vanhus

Korkeampain valtain turviss’ ollut? –

Kun hän toivotonna katsoi ylös,

Loisti siniraita pilvilöistä,

Valon enne. Kirkossapa virsi

Alkoi silloin; luodoll’ autiolla

Hengittikin tuulen ensi viima

Lehvissä, ja ensi leivo lensi,

Heränneenä valost’, ilmaan. Poies

Haihtui luonnon horros. Säveleitä

Seuras säveleet, ja uudet virret

Virkos vuorill’, laaksoiss’. Ilotelme

Kaikui pilvilöistä, kaikui puista

Ukon ympärillä; itse riemuun

Ratketen ei muistanut hän huolta.

Lauluun yhtyi hän, ja kaunis virsi

Suvivirs’ ”Jo joutuu armas aika”

Hiljaa värähdellen soi sen suusta.

Ja se armas aika joutui, suvi,

Josta lauloi hän, siit’ eivät muurit

Häntä sulkeneet. Sen yrttitarhat

Kasvoi eessähän, sen linnunlaulut

Kuuli hän; ja Kristus, laulamansa

Saaronin kukka, vehmaan laakson lilja,

Kukkana ja liljana hän huokui

Rukoilijan mieleen lämpimyyttä.

Virren vieriessä oli taivas

Seljennyt, viel’ ala-ilmoill’ yksin

Viipyi usva. Silloin nousi idän

Pilvivuoteelt’ aurinko ja valoi

Sädetulvan maan ja vetten usviin.

Ilmat hiljentyivät, ilman joukot

Lepoon pyrki, joka elävä näytti

Tahtovan nyt katsella, ei laulaa;

Ja tuo vanhus vaiti seuras silmin

Valon tietä harrasna. – Mik’ äsken

Siinsi himmeenä, se kirkastui jo.

Niemet perätysten usvast’ uivat,

Luoto luotoon liittyi; sorja mailma

Hiljaa varttui varjoin tyhjyydestä,

Rajat sai ja värit, loiston.

                               Mennyt

Aikaa sitten aamu ol’, kun vanhus,

Otsa sekeenä ja kirkkain silmin,

Heltyneenä, kiitollisna nousi

Paikaltaan ja palas venehelle.

Mutta hyvästellen vielä vilkais

Rantaan hän. ”Nyt Herran haltuun jääkäät,

Linnut kaikki, nuoret veljet, siskot”,

Niin hän lausui, ”Herran seurakunta,

Kun mun kanssain tänään temppelissä

Häntä virsin ootte ylistelleet.

Kiitos sulle, taivaan opin tulkki,

Aurinko, kun saarnannut oot meille,

Syämmellemme hänen hyvyyttänsä

Silmillemme töitään selvitellyt!”

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1887: Vähemmät eepilliset runoelmat. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.