Kirkko

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirkko.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Kova onni, kolkot koetus-alat
Köyhyyteen ja hätään oli syössyt
Ollin talostaan ja tavaroistaan.
Vihdoin vuodet vei, mink’ onni säästi.
Viidenkahdeksatta talven lumet,
Joit’ ei kesä sulaa, peitti päätä.
Yks jäi hälle vielä entisestä
Ilostansa: usko Jumalaansa,
Jolta onnetuus ja onni tulee.
Nyt hän asui toisen kartanossa,
Soppikulu, syrjään syösty kylky,
Pitäjäänsä armoill’ elätelty.
Juhannuspa koitti, pirtin väki
Heräs, nuoret niinkuin vanhemmatkin
Juhlaverhat yllens’ otti, kaikki
Herran templihin nyt tahtoi rientää.
Äijässäpä syttyi sama into,
Isäntänsä luo hän astui, lausuin:
”Suo mun tänään päästä myötäs kirkkoon,
Rakas veikko! Koko kevään olen
Uuninnurkassan’ ma sairastellut,
Enk’ oo saarnaa kuullut puoleen vuoteen.”
Järvellen isäntä näytti. Siellä
Virui vahva vaaleen-harmaa usva,
Eikä nähty rantaa, vettä, saarta.
”Koetas itse löytää tietä tuolla,”
Virkkoi, ”kukaan muu ei venheell’ lähde,
Jalkaisin on järvi pitkä kiertää
Eikä hevoseni sulle jouda.”
Vanhus kuultuansa tylyn sanan
Astui hiljaa rantaan, venheen työnsi
Vesillen ja usvass’ alkoi soutaa.
”Hän ku kalain matkat meress’ ohjaa,
Lintuin retket ilmass’, että sinne
Saapuvat ne kuin hän kutsuu, hänpä
Mun myös tänään kirkkons’ sallii löytää.”
Hetket vieri. Vettä vaan ja usvaa
Vanhus näki, tieltään eksyneenä,
Uupua hän alkoi, raskaammalta
Soutu tuntui, käsi puutuneelta.
Aamutyynessä kun poikki järven
Kellot ensin soivat, heikko kaiku
Ukon korviin kaukaa kumahteli;
Kirkolt’ olevansa loitompana
Huomas hän, kuin maalta lähtiessään,
Toinen kerta soitettiin ja kolmas,
Loitompaa vaan yhä soitto kuului.
Korkeuteen silmäns’ ukko nosti
Sumu-ilmoihin, ikäänkuin kysyin,
Toivotonna, voimaa vailla, tietä.
Mutta samallapa hiljaa liukuin
Venhe törmäs paateen, paaden päältä
Usvast’ epäselvään haamoitteli
Ranta, suoden vanhukselle levon.
Rannalle hän astui, tutki paikkaa,
Tunsi sen, tuon järven-luodon, missä
Nuorna monast’ oli maalle mennyt.
Kalliolle kaljulle hän istui
Miettimään, ja usvan varjot peitti
Taivahan ja maan ja äijän mielen.
Kellot soivat yhteen. – Liekö vanhus
Korkeampain valtain turviss’ ollut? –
Kun hän toivotonna katsoi ylös,
Loisti siniraita pilvilöistä,
Valon enne. Kirkossapa virsi
Alkoi silloin; luodoll’ autiolla
Hengittikin tuulen ensi viima
Lehvissä, ja ensi leivo lensi,
Heränneenä valost’, ilmaan. Poies
Haihtui luonnon horros. Säveleitä
Seuras säveleet, ja uudet virret
Virkos vuorill’, laaksoiss’. Ilotelme
Kaikui pilvilöistä, kaikui puista
Ukon ympärillä; itse riemuun
Ratketen ei muistanut hän huolta.
Lauluun yhtyi hän, ja kaunis virsi
Suvivirs’ ”Jo joutuu armas aika”
Hiljaa värähdellen soi sen suusta.
Ja se armas aika joutui, suvi,
Josta lauloi hän, siit’ eivät muurit
Häntä sulkeneet. Sen yrttitarhat
Kasvoi eessähän, sen linnunlaulut
Kuuli hän; ja Kristus, laulamansa
Saaronin kukka, vehmaan laakson lilja,
Kukkana ja liljana hän huokui
Rukoilijan mieleen lämpimyyttä.
Virren vieriessä oli taivas
Seljennyt, viel’ ala-ilmoill’ yksin
Viipyi usva. Silloin nousi idän
Pilvivuoteelt’ aurinko ja valoi
Sädetulvan maan ja vetten usviin.
Ilmat hiljentyivät, ilman joukot
Lepoon pyrki, joka elävä näytti
Tahtovan nyt katsella, ei laulaa;
Ja tuo vanhus vaiti seuras silmin
Valon tietä harrasna. – Mik’ äsken
Siinsi himmeenä, se kirkastui jo.
Niemet perätysten usvast’ uivat,
Luoto luotoon liittyi; sorja mailma
Hiljaa varttui varjoin tyhjyydestä,
Rajat sai ja värit, loiston.
                               Mennyt
Aikaa sitten aamu ol’, kun vanhus,
Otsa sekeenä ja kirkkain silmin,
Heltyneenä, kiitollisna nousi
Paikaltaan ja palas venehelle.
Mutta hyvästellen vielä vilkais
Rantaan hän. ”Nyt Herran haltuun jääkäät,
Linnut kaikki, nuoret veljet, siskot”,
Niin hän lausui, ”Herran seurakunta,
Kun mun kanssain tänään temppelissä
Häntä virsin ootte ylistelleet.
Kiitos sulle, taivaan opin tulkki,
Aurinko, kun saarnannut oot meille,
Syämmellemme hänen hyvyyttänsä
Silmillemme töitään selvitellyt!”


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1887: Vähemmät eepilliset runoelmat. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.