Kirkonkellot

Kirkonkellot. Kirjoittanut Aapo Lyytinen

Kumiseva kellon ääni kuuluu kaukainen.

Vaikenee sen kuullessansa oksall’ lintunen

Ja alkaa taasen laulamaan,

Vaan vaikeneepi uudestaan

Kuin lumottuna. – Soitolla

Lie voima salainen.

Yksin töllin seinuksella istuu lapsonen,

Huonehia rakennellen hietaäyrääsen.

Hän hiljaksensa hyräilee

Ja tuumielee, laulelee

Niin huoletonna, surutta,

Kuin lintu keväimen.

Mutta soitto kumajaa, maan pyhyys vallitsee.

Lapsi töllin seinuksella – hänkin vaikenee.

Takoa kaukaa vainioin

Kohoopi juhlallisna noin

Nuo huiput Herran temppelin:

Hän sinne katselee.

Suruinenko soitto tuo – kutsuva haudallen –

Koska kyynel kieriääpi poskell’ lapsosen?

Ei; murhett’ ei se ilmaise,

Vaan kaipuu harras kaikuilee

Sen äänessä. Se kutsuvi

Luo Herran rukoileen.

Mutta sinne katseleepi pieni riutunen:

Siell’ on ”kirkko” – mikä on se kirkko soittoineen?

Tuo kellon ään’ kun kaikuaa,

Se rintaan kaipauksen saa.

Ja luo jo äidin astuvi

Laps’ soidess’ kellojen.

Ӏiti! Kello kaikuvainen kutsuu kirkollen:

Vieös lapses’ pienokainen Herran huoneesen!

Jo sinne kansaa tulvailee,

Kun ääni kellon kaikuilee.

Siell’ laulavatko enkelit,

Nuo armaat lapsien?”

Siitä äiti sylihinsä lapsens’ ottavi.

Kirkkohon he kulkevat, ja soitto lakkavi.

He penkkihin jo istahtaa,

Äit’ otsans’ alas kumartaa,

Ja kohta siitä kohoten

Hän veisuun yhtyvi.

Tuolla taulu alttarin – siin’ Poika Jumalan

Kutsuu: ”lasten tyköni mun suokaa tulevan!”

Kuin hellästi hän katselee,

Kun pienoisia pitelee,

Kut rintaan Hänen nojaavat,

Hänehen turvaten!

Pappi nousten saarnaamaan jo sanat kertovi:

”Lasten taivaan valt’ on Vapahtaja lausuvi.”

Hän kertoo, kuinka Jesus on

Ystävä lasten verraton

Ja luokseen heitä tahtovi,

Kutsuupi äiditki.

Vihdoin saarna päättyvi, he kotiin lähtevät.

Vielä kellot kaikuen hyvästin jättävät.

Ja äiti kera lapsensa

Kotihin kulkee kirkosta.

Mutt’ väsynyt on pienonen,

On tautiin kääntynyt. – –

Taasen kellot kaikuen kutsuvat kirkollen,

Taasen kansaa tulvaileepi Herran huoneesen.

Mut ensin kansa pysähtää

Luo haudan pienen, viivähtää,

Miss’ arkku pieni lasketaan

Maan mustaan povehen.

Surumielin, kyynelissä äiti katsovi,

Kuinka pappi multaa heittäin haudan siunavi,

Mutt’ lohtunaan on: lapsensa

Vei Vapahtaja luoksensa,

Ei kuule, kuinka kuiskataan:

”Laps’ kuoli kuumeesen.”

Sampoinen.

Lähde: Säveliä: Hämeestä ja muualta. 1885. Hj. Hagelberg, Tampere.