Kirkonkellot (Leino)
| Kirkonkellot Omistettu suomenkielen kirkkaimmalle käyttäjälle Kaarle Halmeelle Kirjoittanut Eino Leino |
- Soikoot kaikki kirkonkellot,
- koska suomenkieli laulaa,
- maat ja metsät, puut ja pellot
- joikuu pitkin joutsenkaulaa,
- koska kieli kirkonkellon
- on kuin maan ja puun ja pellon,
- raikuu Suomen malmin suulta,
- ei vain onnen oksapuulta.
- Soikaa kirkonkellot kielen,
- jonk’ on valtakunta vakaa,
- jolle taatot mietti mielen,
- jonka maammot maassa makaa,
- soikaa suurta sunnuntaita
- pitkin Turjan tuiman maita,
- huokaa valtakunta lunten
- ääriin pohjan yön ja unten!
- Siinä soreammin soikaa,
- miss’ on nälän, taudin valta,
- ottaa jäinen kukka voikaa
- orvon, köyhän akkunalta!
- Soikaa kirkonkellot Suomen,
- vaikk’ ei meille nouse huomen,
- kurjuuteenkin kuolevilta
- sanan saakoon itkun ilta!
- Onko tässä maassa kukaan,
- koska kutsuu kirkonkellot,
- jok’ ei marssi muiden mukaan
- koska puhuu puut ja pellot?
- Soikaa silloin soreammin,
- koska koittaa koreammin
- Suomen auvo suuren aamun
- haipuessa vainon haamun.
- Soikaa kirkonkellot kielen,
- isän, äidin, lasten sarjain,
- pimeänkin pihtipielen,
- kellot kirkon, kellot karjain!
- Papin parran muut jos näki,
- näin ma, mit’ on nousta mäki,
- tuska tunturille päästä
- poron yöstä, pohjan jäästä.
- Siellä, kirkonkellot kielen,
- soikaa pitkin Suomen viljaa!
- Suomen mielen, pirtin pielen
- mietteet, soikaa hiljaa, hiljaa!
- Menee mailleen päivät. Vaipuu
- valtakunnat. Jää vain kaipuu
- ynnä yö ja yksinäisyys,
- piin ja raudan itsepäisyys.
- Iske tulta! Päälle hakkaa!
- Soikaa kielet kirkon, koulun,
- ettei Suomen laulu lakkaa,
- kuole kaiku Kainuun, Oulun
- eikä Turun, eikä Hämeen,
- räntä karjalaisen rämeen,
- Kolin päältä nähty havu,
- Puijon päältä saunan savu!
- Muut ne papin parran näki,
- vaan ei paimen Suomen suolta.
- Muille kukkui muuta käki,
- mulle nälkää, huomenhuolta.
- Sentään isän, äidin kielen
- kiitän, laulan lapsenmielen
- mietteet korkeampain kotain,
- suurtuvankin Suomen sotain.
- Soikaa kellot suomenkielen!
- Isänmaa on meillä mätä.
- Pimentyvän pihtipielen
- alta kuulkaa, kuink’ on hätä!
- Lapset! Mieron maailmalla
- meill’ ei turvaa taivaan alla,
- vain tää paikka riemun, murheen,
- rakkauden ja raudan urheen!
- Hiljaa, hiljaa kirkonkellot!
- Papin parran muut ne näki.
- Nähkää, kuulkaa puut ja pellot,
- maa ja jää ja yö, min väki
- seisoo, kärsii, kuolee tuolla,
- niinkuin kurki Suomen suolla,
- jok’ ei sula käyttämättä
- meidän mesikämmen-kättä.
Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.