Kirotut

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirotut

Kirjoittanut Juho Kujala


Jo päivä laski syksyinen, tull’ ilta hämäräinen
ja lännen taivaan ruskonkin jo peittää varjo öinen.
Yks’ joukko tuolla rientävi päin metsää synkeää
Ja äänetönnä hiljalleen se yöhön häviää.
Mi ompi joukko karkea ja kalpeakin tuolla?
Se ompi joukko "kirottu" lain suojan ulkopuolla.
Se vailla oikeutta on, mi "isänmaallensa"
On veren, hien antanut, saa ruoskaa palkkana.
Sen julma sorto painanut läp’ vuosisatojen
On kurjuuteen ja ryysyihin, ja hengen orjuuteen.
Sen verta joivat pedot maan: Sen hengen pimitti
Nuo palkkaorjat Jehoovan jotk’ uhrit elätti.
Ja heräs orja kalpea ja hieroi silmiänsä
Ja toverilleen kuiskasi salaiset miettehensä.
Ja kuiskeen kuulee kolmaskin ja useampikin
Ja joukko karttuu – vannovi: Nyt kahleet murtuvi.
Ja huomaa joukon, mahti nyt mässäävä, kurja tuo
Ja rautakahleet raskahat se ympäri orjain luo.
Ja orjain ensi yritys se veriin tukahtuu
Verellä uhrein kastellaan se konnain sukupuu.
Siks’ pimennossa synkän yön tuo joukko kokoontuupi
Ja jylhän metsän keskeltä: Vapaaksi! kajahtaapi –.
Mutt’ lähistöllä hiipivi kun musta varjo yön
Olento arka, pelokas – silmäilee joukkoa työn.
Se katoaa – viell’ hetkinen – kun myrsky kajahtaapi
Halk’ metsän jylhän: Vangitut! ja aseet kalskahtaapi.
– – – – – – – – – – – – – – – –
Kun koitti päivä seuraava ja toinen – kolmaskin
Parhainta verta virtasi "isänmaan" uumeniin.
Mutt’ konnat mässää, remuaa, verestä juopuneena
Ja varten uutta uhria on kynnet hiottuna.
Myös konnain musta kätyri hopiapennit saa
Pois luikkii, kuni pakenis’ hän veren huutoa.

J[uho]. K[uja]–la.


Lähde: Kujala, Juho (toim.) 1910: Taistelun riehuessa: lausuttavia runoja. Juho Kujala, Porvoo.