Kirotut
Ulkoasu
Kirotut Kirjoittanut Juho Kujala |
- Jo päivä laski syksyinen, tull’ ilta hämäräinen
- ja lännen taivaan ruskonkin jo peittää varjo öinen.
- Yks’ joukko tuolla rientävi päin metsää synkeää
- Ja äänetönnä hiljalleen se yöhön häviää.
- Mi ompi joukko karkea ja kalpeakin tuolla?
- Se ompi joukko "kirottu" lain suojan ulkopuolla.
- Se vailla oikeutta on, mi "isänmaallensa"
- On veren, hien antanut, saa ruoskaa palkkana.
- Sen julma sorto painanut läp’ vuosisatojen
- On kurjuuteen ja ryysyihin, ja hengen orjuuteen.
- Sen verta joivat pedot maan: Sen hengen pimitti
- Nuo palkkaorjat Jehoovan jotk’ uhrit elätti.
- Ja heräs orja kalpea ja hieroi silmiänsä
- Ja toverilleen kuiskasi salaiset miettehensä.
- Ja kuiskeen kuulee kolmaskin ja useampikin
- Ja joukko karttuu – vannovi: Nyt kahleet murtuvi.
- Ja huomaa joukon, mahti nyt mässäävä, kurja tuo
- Ja rautakahleet raskahat se ympäri orjain luo.
- Ja orjain ensi yritys se veriin tukahtuu
- Verellä uhrein kastellaan se konnain sukupuu.
- Siks’ pimennossa synkän yön tuo joukko kokoontuupi
- Ja jylhän metsän keskeltä: Vapaaksi! kajahtaapi –.
- Mutt’ lähistöllä hiipivi kun musta varjo yön
- Olento arka, pelokas – silmäilee joukkoa työn.
- Se katoaa – viell’ hetkinen – kun myrsky kajahtaapi
- Halk’ metsän jylhän: Vangitut! ja aseet kalskahtaapi.
- – – – – – – – – – – – – – – – –
- Kun koitti päivä seuraava ja toinen – kolmaskin
- Parhainta verta virtasi "isänmaan" uumeniin.
- Mutt’ konnat mässää, remuaa, verestä juopuneena
- Ja varten uutta uhria on kynnet hiottuna.
- Myös konnain musta kätyri hopiapennit saa
- Pois luikkii, kuni pakenis’ hän veren huutoa.
J[uho]. K[uja]–la.
Lähde: Kujala, Juho (toim.) 1910: Taistelun riehuessa: lausuttavia runoja. Juho Kujala, Porvoo.