Kirous

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirous.

Kirjoittanut Emil Lindahl


Syksyinen, pimeä sydänyön synkeys
kattavi kaupungin katuja.
Päivisin hienoston rouvista, neidoista
tuoksuva siveys
uinuvi untuvapatioilla,
kätköissä muurien,
aviomiesten ja sulhojen moraalin turvissa.
Itse nuo herrat nyt hoippuvat katveissa katujen,
puolison, tyttären holhouskatseista vapaina,
vapaina kotihin jätetyn moraalin ahtaista siteistä;
himosta hehkuen tunkevat vaanivat katseet he
katujen synkkähän yöhön.
Siellä nyt pimeän peitossa rivous,
päivisin kellariluolissa piilevä,
raakana astuvi esille.
Siellä nyt aikamme kirous,
verhona rihkamasirous,
halvalle puuterituoksulle löyhkäten
hiipivi saastojen latuja.
Valkeat nilkat ne vilkkavat;
kassissa kolikot kilkkavat,
tähtehet mennehenöisestä almusta,
muistona väärästä rakkausvalmusta,
hintana myydystä lemmestä!
Siellä he astuvat «elävät ruumihit»,
rutsan ja rappion lyömät,
saastan ja häpeän leimalla merkityt,
syövän ja syfiliin syömät;
siellä he astuvat, katsehet kuultaen
tylsästi tyhjyyttä sielun,
tautien ruhjomat ruumihit kertoen
kauhuja riettausnielun!
Siellä he astuvat, otsilla uhmaa ja
kirous kaarroissa huulten,
uhmaten kaikkea, uhaten kaikkea,
vihaten kaikkia, luulten
kaikkien toisien olevan syynä
elonsa onnettomuuteen,
kaikkien luulevat tahtovan painaa
heitä vain saastaisuuteen.
Heikkoina hetkinä heidänkin aivoissa
muistoja pilkahtelee,
tahmaisten riettaushöyryjen usvasta
valoa vilkahtelee;
seestyvät heikosti hetkeksi mielehen
mennehet lapsuuden ajat,
viaton kiintymys leikkimätoveriin,
leppoisat lempimämajat.
Muistavat hetken, sen kaunihin hetken,
verensä ääntä kun kuullen
rakkaustäyteistä elämänkäskyä
täyttäen, yhtyivät, luullen,
iäks että he ruumiine, sieluineen
toinen nyt toiseensa liittyi,
sekä tuntien: hetken sen helmasta
uus ihminen elohon siittyi.
Ja he häntäkin syyttävät sieluissaan,
jota silloin he rakastivat;
yksin jäivät he – luulevat – vastaamaan,
mitä yhdessä uskalsivat;
niin he luulevat, eivät he ymmärrä,
että köyhien onni on unta,
että syynä on onnettomuuteensa
koko kirottu yhteiskunta!


Lähde: Lindahl, Emil 1919: Työ ja laulu. Suomen sos-dem. nuorisoliiton toimikunta, Helsinki.