Kiusaus

Kiusaus. Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen

Kirj. Ee von Wessu.

”N:o 16 Lilja Hold, näyttelijätär”, luki kuuluisa lääkäri sairashuoneen luettelosta. Silloin hänen hermostossaan vavahti omituisesti. Myös suonistaan tulvehti miellyttävää lämpöä. Liikutuksesta kävi hengitys tiheämmäksi. Hänen täytyi antautua hetkiseksi kovin viehättävän tunteen valtaan. Ikäänkuin väkisin loihtui mieleen lumoava kuva. Pitkä, uhkea, jaloryhtinen nainen astelee näyttämöllä, niin joustavan komppailevasti. Hän on kuin satujen kuningatar, taikka kuin kertomusten ihana amatsoonitar. Kypärä helmeilee väikkyvissä värihohdoissa säikehtien päälaella, kullankellervinä hulmuavat soreat suortuvat sen alta esiin kummuten, kullalta loistava rintapaita peittää viehättäviä pehmosia, sallien kauniinkaarevain ääriviivojen ilmaista rintain muhkeutta ja multa tenhoavia taipeita... Alempana sallivat valkean hameen mykevät muodostukset kummasti tenhoavien kumpujen ja laskelmain tulla tajuttaville. Kaikki on niin kultaista ja valkoista kuin kauneimmassa enkeliunelmassa. Somien muotojen sisältämä täyteläisyys ja pehmoisuus, joka ikäänkuin hivelevänä tuntuu satain sylien päähän, vapistuttavat salaisesti ja vetävät puolaansa kuni siinä ihanassa oliossa olisi miljoonia salaisia ja samalla sähköttäviä vetosäikeitä...

– Ah...

Tohtorimme pongahti ylös istuimeltaan, kun tuo kuva yhä tenhosi. Siitä alkain oli se usein ollut ajatuksissa kun neiti Lilja Hold oli esiintynyt ”Orleansin neitsyen” urheassa ja horjuvassa osassa Kansan teatterin kuuluisalla näyttämöllä. Ja nyt kun neiti Hold oli hänen lähellään, hänen hoidettavakseen uskottuna, nyt tulvehti näyttämökuvaelma ikäänkuin ilmi elävänä mielikuvitukseen. Nyt se varisti viehättävämmin kuin konsaan, sai jotain kuni kuumeen koskina tulvehtimaan sisällä, jotain mikä ikäänkuin pyrki sulattamaan hurmaavan neiti Holdin itseensä...

Hra tohtorimme otti lattialla muutamia voimisteluliikkeitä. Kädet työntyivät eteenpäin, melkein kuin syleilyasentoon, melkein kuin sitä ihanaa sieppaamaan, ja taas vetäytyivät vasten rintaa, voimakkaasti ja varmasti. Ajatus, että jos se lumoava olisi siinä, tuli kuin varas aivoihin. Mutta samalla pääsi terveellinen säikäys voitolle. Mielijohde, että eihän se sovi, eihän se ole säädyllisesti oikein, kun hänellä on toinen.

Ja se toinen livahti ajatuksiin etäännyttävänä, kuin jokin epämieluinen, vaikka se oli hänen armas rouvansa.

Mutta se oli rouva kuitenkin, ja tohtori Tahvo Tiitinen päätti karkoittaa lumouksen kauas luotaan ja esiintyä vakavasti ammattimiehenä.

Hän päätti astua tyynesti ja kylmäverisenä numeroon 16.

Hän asetteli sisäpuolensa tasapainoon, henkien Suomenlahden raikasta syyshuokua merellepäin avoimesta virkahuoneensa akkunasta.

Hän tarkasteli sitten kuvastimen edessä ja huomasi terveenpunaset komeat kasvonsa ilmeiltään kylmänjärkeviksi, virkatehtävissä totutun ilmeen näyttäviksi.

Hän asetteli vielä kerran vaaleita hiuksiansa ja nosti takin rinnakkeen sievään asentoon.

Varmasti saattoi hän käydä numeroon 16,

Sisällään tunsi hän vielä jotain outoa, mutta hän tahtoi ettei sitä ajattelisi.

”Olkaa hyvä!” soinnahti numeron 16 sisältä, hra tohtorin koputettua hellävaroen ovelle. Se soinnahti niin vienosti. Avautui rauhallisesti viehättävä ympäristö. Huoneen vaalea verhosto ei ollut koskaan vaikuttanut väreillään viihdyttävämmin kuin nyt. Sen liljaiset kukkakiehkurat olivat ihan kuin neiti Holdia varten. Kasvimaalausten hienoimmat varsiviivat olivat valkopohjallaan sopusuhtaisia neiti Holdin suortuvain kanssa, kun nämä levisivät lumivalkoista korvatyynyn päällystää varten. Voi miten kaunista oli niiden keskellä. Siinä ne olivat tohtorin unelmoimat kasvot, niin viehättävän pehmeinä. Sairauden suoma vaaleus oli tehnyt niitä yhä enemmän enkelimäisyyttä muistuttaviksi.

Taas oli tohtori vaikutettu. Virallisuusleima oli kuin yhden hengähdyksen poispyyhkäisemä. Hän noudatti tunnetta. Hän polvistui vuoteen viereen. Hentopehmoisen kätösen sai hän omaansa. Luottavasti loistaviin silmiin katsoi hän. Ammattitottumuksesta kiertyi toinen käsi hentopehmoisen ranteen ympäri, ikäänkuin tunnustelisi valtimon vilkkautta.

– Sairas, neitiseni, – sanoi hän äänellä, joka sisälsi hellyyden hienoja värähdyksiä.

– Niin, – sanoi neiti ja painoi päätään lujemmin tyynyyn, sillä estääkseen itkuisan mielenliikutuksen valtaa.

Sitte hän sulki silmänsä, ikäänkuin unelmoiden antautuisi terveeksi tekevän kevättuulahduksen vaikutettavaksi. Kun kuuluisa lääkäri, johon hän luotti, oli hänen vieressään, niin harrasta apua ilmaisevana, niin hän jo ikäänkuin tunsi parantumista, sillä toivo elvähti voimakkaana. Ja sentähden hän hymyili niinkuin suvikastetta saanut päivänkukka hymyilee kuivalta pelastuttuaan. Hänen kasvonsa vaaleus sai miellyttävää tuorekkuutta, ja kuin elostavan virran tunsi hän tohtorin käden kautta ruumiiseensa tulevan. Silmäluomet ummessa hän seurasi, miten tohtori vasemmallaan yhä piti hänen vasentaan, miten tohtori oikeallaan niin aranhennosti, niin hellävaroen, ihan säälittävän hellävaroen, kohotti rinnan luona peitettä, siirsi sitä hiljaa kuin illanhenki heinää helvettä, siirsi pois. Sitte ei hän enää siirtänyt... Neiti Hold tunsi, miten tohtori oli pysähtynyt tarkastamaan hänen lumivalkean yöröijynsä rintapoimuja ja kudoskoruja, miten ikäänkuin kuumalta tuntuvia silmäin säteitä olisi hyväilemässä hienon ihon ja röijyn yhtymäkohtia, varsinkin sieltä alempana rinnan päällä, minne verho oli iholta poissa...

... Vasen käsi oli kiertynyt lähemmin hänen vasempansa ympäri. Se jo miltei puristi, ja sen kuumotus oli kuin tulista.... Siinä uinaillessa läheni lämmintä hehkua kasvoihin... Ja yhtäkkiä tunsi neiti Hold kuumaa laskehtavan huulilleen...

Tohtori oli suudellut.

Neiti Hold parkasi heikosti. Se oli kuin aamu-unessa säikähtyneen avunpyyntö. Mutta se oli kyllin voimakas kuuluakseen eteiseen, josta kuului askeleita.

Säikähtäen kohosi tohtori vuoteen vierestä. Hänestä tuntui ikäänkuin maailman hurmaavin huumeilma olisi täyttänyt jokaisen solun huokoset, ikäänkuin hän olisi täynnä suloisuutta. – Mutta katsahtaessaan itkevään neitiin, sen poistavaan kädenviittaukseen, selvisi että se oli viimeinen kerta. Ensimäinen ja viimeinen kerta niin lähellä.

Kuuluisa tohtori pakeni, ehkä samoin tuntein kuin Aatami tiedonpuun luota.

Numero 16 jäi samana päivänä tyhjäksi, sillä neiti Hold halusi toiseen sairalaan.

Lähde: Työmies 5.1.1904.