Kivikautisen kulttuurin kestämisestä

Wikiaineistosta
Kivikautisen kulttuurin kestämisestä.

Kirjoittanut Julius Ailio


Kivikautisen kulttuurin kestämisestä.


Erityistä huomiota herättävä esihistoriallinen ilmiö on kivikauden kulttuuria edustavain löytöjen runsas leveäminen lähes kautta koko pohjois-Euroopan, kun sen sijaan metallikautiset löydöt alueen pohjoisissa ja itäisissä osissa ovat ajanlaskumme alulle asti, paikoin pitemmällekin, joka sangen harvalukuisia tai milloin suurempia, milloin vähempiä aukkoja osottavia.
Niinpä ovat Suomessa kivikauden löydöt jotenkin runsaita milt'ei koko maassa aina Inarinjärven seuduille asti Lapissa (ks. Suomen kartasto 1819, karttalehdet n:ot 49-51). Pronssikauden kulttuuri on maan lounaisosissa edustettuna satalukuisten hautaraunioiden ja muutamiin kymmeniin nousevain esinelöytöjen, mutta muissa osissa ainoastaan harvain ja vasta pronssikauden loppupuolelta johtuvain löytöjen kautta. Rautakauden löytöjä viideltä esikristilliseltä vuosisadalta ei koko maasta ole ilmitullut muuta kuin nimeksi. Seuraavilta vuosisadoilta on niitä tavattu etupäässä Varsinais-Suomesta ja Kokemäen ynnä Kyrönjoen laaksosta sekä kansainvaelluksen ajalta myös Hämeestä, mutta Etelä-Karjalassa esiintyy rautakauden löytöjä huomattavammassa määrässä vssta 800-luvulta alkaen. Näihin seutuihin on Suomen asutus pääasiassa keskittynyt historiallisen ajan alkupuolella.
Pohjois-Skandinaviassa on ollut, paikoittain myös loitolla erämaassa ja tuntureilla, suhteellisen rikas kivi= mutta köyhä pronssikulttuuri (viimemainittu puuttuu kokonaan m.m. Jämtlannista, Härjedalista: läheisessä Trondhjemin seudussa se on sitävastoin runsaasti edustettuna). Rautakauden löytöjä on talteensaatu vasta ajanlaskumme ensimmäisiltä vuosisadoilta, pääasiassa Norrlandin ja Pohjois-Norjan rannikkovyöhykkeeltä. Seuraavilta vuosisadoilta esiintyy niitä myös välillä olevalta seudulta, ja viikinkiajalta ovat ne jotenkin runsaita koko tällä alueella idästä länteen. Skandinavian pohjoispäästä on rautakauden löytöjä ilmi tullut vain vähässä määrässä, etupäässä viikinkiajalta.[1]
Tämä kiriv- ja metallikautisten löytöjen epätasainen esiintyminen on aiheuttanut useimpia tutkijoita olettamaan edellisten vastaavissa seuduissa jatkuneen vielä silloin kun etelämpänä oli pronssi-, joka rautakulttuurikin vallalle päässyt. Suomeen nähden on aikaisemmin arveltu, etta kivikulttuuri etelä-Suomessa olisi päättynyt viimeistään myöhemmällä rautakaudella, pohjois-Suomessa vasta pitkän aikaa jälkeenpäin. Pohjois-Ruotsin, ainakin Jämtlannin kivikulttuurin on oletettu kestäneen viikinkiajalle asti. Pisimmälle eli viime vuosisatoihin asti on kivikulttuuri tahdottu vetää Norjan pohjoisperukkaan nähden.[2]
Näin pitkälle johtopäätelmissään eivät mene myöhemmät tutkijat. Tallgrenin mielestä on kivikulttuuri pohjois-Suomessa kestänyt pronssikauden alkuun asti ja sisä-Suomessa ainakin useampia vuosisatoja jälkeen v. 1500 e. Kr. Jallströmistä on teoreettisesti oikeutettua olettaa, että Jämtlannissa kiviaseet ovat voineet pysyä käytännössä pronssikauden loppuun saakka, mutta samalla humauttaa hän nimenomaan, että mitkään faktat eivät tätä todista. Kivikulttuurin kestämistä viikinkiaikaan asti hän pitää mahdottomana, ollen taipuvainen selittämään rautakauden alkuajan löydöissä niin Jäntlannissa kuin muuallakin pohjois-Euroopassa esiintyvät aukon asutuksen keskeytymisen kautaa, mikä hänen mielestään voi johtua prof. R. Sernanderin olettavasta ilmaston huonontumisesta puheena olevaan aikaan. Tri O. Sholberg katsoo mahdottomaksi ajatuksta kivikulttuurin jatkumisesta Ruijassa viimeisiin vuosisatoihin saakka ja näyttää myös epäilevän kivikauden ja viikinkiajan suoranaista yhteyttä.[3]
Käsityskivikaudenkulttuurin pitkällisestä kestämisestä tuntuu alkuaan syntyneen jonkunlaisesta horror vacui. Metallikautisten löytöjen niukkuuden, joka silloin oli vielä huomattavampi kuin nykyään, katsottiin etupäässä riippuvan metallien kallisarvoisuudesta ja vaikeasta saannista täällä kaukana pohjoisessa. Kivikauden löytöjen runsaus oli sitävastoin hämmästyttävä, ja kronologinen käsitys noista enimmäkseen yksitellen löydetyistä, yksitoikkoisen näköisistä kiviesinemuodoista oli vasta aivan alullaan. Mikä olikaan niin ollen luonnollisempaa kuin että osan kiviesineistä annettiin korvata pronssi- ja rautakauden löytöjen köyhyyttä. jopa ulottua lähes nykyaikaan asti.
Nykyinen tutkimus ei ole ehtinyt täysin vapautua tästä periytyneestä käsityskannasta, jos kohta se on peräytynyt melkoisen askeleen takaisinpäin kivikauden kestämiseen nähden. Se on samalla alkanut tutkia kysymystä eri puolilta, kiinnittäen huomiota löytösuhteisiin. Missä määrin se on tässä onnistunut, pyydän seuraavilla riveillä Suomeen nähden tarkastaa.
Päätodisteena yllämainitulle käsitykselleen on Tallgren esittänyt sen seikan, että pohjois-Suomesta tavatut, pronssikauden loppuosalle kuuluvain n.s. permiläisten onsikelttien valinmuotit olisivat kaikki järjestään tavatut kivikauden asuinpaikoilla, ja että näiden kivikautisen kaluston täytyy olla samanaikuinen kuin valinmuotit (Suomen museo, 1911, s. 56). Katsokaamme, miten tämän seikan laita oikeastaan on.
Akkulasta eli Ylitorniosta, Tengeliönjoen länsirannalta, Krunninnivan talon läheltä on talteensaatu useita kiviesineitä, nimittäin särkynyt suiponsoikea reikäase, kaksi tuurantapaista asetta, aseiden teelmiä ja iskentäliuskareita sekä vuolukivinen valinmuotti (ks. juuri mainittua kirjoitusta). Lisäksi on paikalta paljastettu muutamia liesiä, joidenka kohdalta kuitenkaan ei mitään esineitä löytynyt. Muodoltaan näyttävät niistä ainakin kaksi isointa munun mielestäni olevan jotenkin myöhäisaikuisia, yksi ehkä vinee olla kivikautinen. Tästä huolimatta voi jo kiviaseiden valmistusta osoittavain löytöjen nojalla sanoa paikalla ainakin lyhyemmän aikaa oleskellun. - Valinmuotti on esiintynyt runsaasti 150 m. matkan päässä lähimmästä liedestä ja lähimmistä kiviesineistä niin likellä pintää, että kuokkaan oli tarttunut, eikä se kohdalla ollut mitään muuta huomattavaa. Sopii kysyä, osoittavatko tällaiset löytösuhteet kiviesineiden ja valinmuottien samanaikaisuutta!
Kemin pitäjästä, Ala-Paakkolan kylästä, Koskelan torpan läheltä, Kemijoen itärannalta on löydetty "maalikivi", jonka löytökohtaa ei muistettu ja läheltä toisiaan "tasareikäinen reikäkirves" ynnä valinmuotti. Noin 80 m. päästä valinmuotin löytöpaikasta paljasti Tallgren (ks. Kisk Museum, 1910, s. 20 s.) kolme kivistä ladottua liettä, löytämättä mitään, jonka nojalla voisi dateerata. Edellisellä nimellä kutsuu rahvas kivikautisia hoimalaikkoja, joillainen mainittu "maalikivi" kentie on voinut olla. Jälkimmäinen ei sitä vastoin reiän laadusta päättäen voi olla kivikautinen, vaan pikemminkin myöhäisaikuinen värttinäkivi. Aivan epävarmaa on siten koko löytöpaikan kivikautisuus.
Muhoksesta, Pyhäsivun kylästä, Tahvolan talon maalta, Oulunjoen pohjoisrannalta on talteensaatu särkynyt valinmuotti ja sen läheltä, pellon ojasta, kaksi kivikautista yksinsäislöytöä, nim. tasataltta ja pieni tuuramainen ase. Ei siis niin mitään, joka osottaisi kivikauden asuinpaikkaa ja kiviesineiden ynnä valinmuotin samanaikaisuutta!
Aino paikka, jossa pronssikautisia välinemuotteja on esiintynyt kivikauden löytöjen, kuten esim. kampakoristeisten saviastianpalasten ja kiviaseiden välittömässä yhteydessä, on Säräisniemellä. Nimisjärven rannalla, m.m. kaivausten kautta, poltettua savea olevia fragmentteja ehkä kaksista valinmuoteista. Kulttuurikerros on keskimäärin vain kolmen desimetrin vahvuinen, isoja kiviä runsaasti sisältävä (ks. Ailio, Wohnplatsfunde, II, s. 190 s.) ja kivikauden jälkeen varmaankin moneen kertaan sekautunut, niinkuin esim. rautanaulain (ehkä venenaulain) esiintyminen muiden löytöjen joukossa osottaa (läheisellä Järventään asuinpaikalla tavattiin kulttuurikerroksesta todennäköisesti rautakautinen ongenkoukku). Valinmuottien ikäsuhteesta kivikautiseen kalustoon nähden ei kerrosjärjestys näin ollen pysty mitään todistamaan.
Muuten viittaa useiden itäsuomalaisten pronssikauden esineiden ja varsinkin juuri Nimisjärven rannalla tavattujen välimuotojen löytöpaikkain luonne siihen, että pronssikauden asukkaat ovat näillä paikoilla oleskelleet kalastuksen harjoittamista varten, kuten Tallgren aivan oikein on humauttanut. Tämä seikka selittää tyydyttävästi, miksikä pronssikauden löytöjä usein tavanaan sellaisilla paikoilla, missä ainakin kivikauden yksinäislöytöjä on esilletullut. Kivikauden asukkaat ovat liikkuneet enimmillään vähänkin edullisilla kalastuspaikoilla, niinkuin löytöjen leviämisestä kylläkin käy ilmi. Luonnollista siten on, että minne hyvänsä myöhemmän ajan asukkaat ovat asettuneetkin kalastamaan, heidän hyvin usein on täytynyt sattua kivikauden ihmisten aijemmin käymille paikoille. Nimisjärven seutu on alkeelliselle kalastukselle sopivimpia paikkoja pohjois-Suomessa, minkä seikan pronssikautiset kalastajat ovat varmaankin yhtä hyvin älynneet kuin kivikautisetkin.
Epäoikeutettua on Tallegrenin tavoin päätellä, että pronssikaudella jatkunut epipaleoliittinen kalastaja- ja metsästäjäkanta tukisi oletusta kiviaseiden yhä kestäneestä käytöstä (Suomen Museo, 1911, s. 56). Unohtaa ei näet saa, että sama kulttuuriaste on Suomen pohjois- ja sisäosissa ainakin osittain jatkunut meidän päiviimme asti aikoina, jolloin metaaliaseet varmaan ovat olleet käytännössä. Keski-Suomen erämaissa kävivät hämäläiset ja savolaiset vielä keskiajalla ja uuden ajan alkupuolella säännöllisesti kalastusretkillä. Ja osa lappalaisista elää tänä päivänäkin pääsiassa kalastuksella.
Muihin näkökohtiin, jotka muka puoltavat kivikauden kulttuurin pitkällistä kestämistä, ei ole suurempaa huomiota kiinnittämistä. Mitä hyödyttää esim. tässä tarkoituksessa ensinkään vedota löytöstatistiikkaan? Kuinka voi kivi- ja pronssiesineiden lukusuhteesta saada mitään vihjauksia niiden käyttöaikaan nähden, varsinkin kun edellisillä on suurimmalla osalla mahdollisuus säilyä a tulla esille, jälkimmäiset sen sijaan, jotka piloille mentyään yhä sulatettiin uudestaan, ovat ehkä suurimmaksi osaksi ainiaaksi hävinneet. Lisäksi emme vi vuosisadoin määritellä, milloin kiviaseet ovat käytäntöön tulleet.
Vaikeata jopa mahdotonta on edelleen käsittää, että pohjois-Suomi suurimmalla osalla pronssikautta olisi kokonaan jäänyt niin skandinavisten kuin itävenäläisten kulttuurivaikutusten ulkopuolelle ja sen takia pysynyt entisellä kehitysasteellaan (Finskt Museum 1911, s.27 ja 29) - edellyttäen nimittäin, että täällä edellen asui ihmisiä. ovathan kulttuurivaikutukset sekä kivikaudella että sitte taas pronssikauden lopulla ulottuneet aina Lappiin asti. Miksikä olisivat ne väliajalla lakanneet? Maa oli kyllä köyhää, muttei sen köyhempää kuin ennen ja jälkeen. Enne saa esim. olettaa että turkisten, tuon esihistoriallisella ajalla pohjoisten seutujen tärkeimmän vaihtotavaran saanti olisi ajaksi keskeytynyt eläinruton tai jonkun muun ihmeen kautta.


Yleisesti hyväksyttävä tosiasia on, että siirtyminen kivikulttuurista pronssikulttuuriin on täytynyt tapahtua vähitellen, ja ettei kivitekniikka suinkaan hävinnyt pronssitekniikan tunnetuksi tultua. Esiintyyhän eteläisemmissäkin seuduissa kiviesineitä vieläpä kehittyneellä pronssikaudella, joten niitä pohjoisessa voi esiintyä vielä suuremmassa määrässä ja myöhäisemmältä ajalta. Huomattava kuitenkin on, että eteläisen pronssikautiset kiviaseet osottavat erikoisia, tälle ajalle kuuluvia muotoja, Valaiseva sellainen on esim. muuan sophus Müllerin esittämä, Tanskasta ilmi tullut, piistä ja puusta tehty miekka (Aarbøger, 1907, s. 79), joka muistuttaa varhaisemman pronssikauden miekkoja. Upplannista on taas löytynyt koristeltu vasarakirves (Uppland, I, s. 173), joka todennäköisesti on, kuten Salin on huomauttanut, pronssisen reikäkirveen vapaa jäljennös (vrt. Nordiske Rortidsminder, ol. XVIII). Kaasanin ja Witebskin kuvernementeistä on taas kummastakin talteen saatu kivestä tehty pronssisen varsikeltin jäljennös (Muinaism. yhd. aikak. XXV: I, s. 164 s.).
Analogisia, kivestä tehtyjä pronssikauden muotoja ei Suomesta ole toistaiseksi voitu osottaa, vaikka niitä pitäisi täällä edellyttää. Teoreettisesti oikeutettua on kylläkin olettaa, että kivikauden loppupuolelle kuuluvat muodot olisivat muuttumattomina eläneet pronssikauteen asti. Mutta ennenkuin tätä voidaan väittää suuremmassa määrässä ja aina pronssikauden loppuun asti tapahtuneen, on se osotettava ainakin löytösuhteiden, leviämisen y.m.s. seikkain nojalla.
Sellaisina muotoina, jotka olisivat pohjois-Suomessa eläneet pronssikauden lopulle saakka, on mainittu tuura, poikkileikkaukseltaan kolmiomainen tasataltta, suiponsoikea reikäase, nuija- eli n.s. työkirves ja kampakeramiikka. Tätä arvelua vastustavat kuitenkin erinäiset seikat.
Erittainkin on huomattava, ettei näotä eikä mitään kivikauden löytöjä ole tavattu Pohjanmaan alimmalta korkeusvyöhykkeeltä ei Oulun-, Kemin- ikä Tornionjoen suupuolelta, vaikka ne näiden jokien varsilla ovat sangen runsaita.
Mainituista esinemuodoista ovat muut paitsi tuura ja kampakeramiikka pohjois-Suomessa siksi harvalukuisia, jottei oikeastaan ole erikoista aihetta niistä tässä puhua. Kaikki nämä muodot ovat luonnollisesti oletettavat jo kivikaudella tänne saapuneen, ennenkuin ne etelä-Suomessa ovat käytännöstä poisjoutuneet.
Tuura on yleisnimitys toisiaan leheisille nimenomaan pohjoisille kirvesmuunnoksille, joista enin osa luultavasti on syntynyt kehdonjalaksenmuotoisen kuokan vaikutuksesta (vrt. kuvia 14 ja 15, Ailio, Wohonplatzfunde, I, s. 22). Tämä tyyppi on taas todennäköisesti sama kuin "Schuhleistenkeil" keski-Euroopassa, josta se arvattavasti itä-Preussin kautta ja Itämeren ynnä Suomenlahden rannikkoa pitkin on saapunut etelä-Suomeen sekä Suomen ennä Venäjän Karjalaan. Näin ollen on tuuran kehitys pääasiassa asetettava Monteliuksen IV. kivikauden periodille. Tällaisen asemuodon kuin juuri tuuran saattaisi edellyttää eläneen hyvinkin kauvan. Mutta ei löytösuhteista eikä leviämisestä saa tukea oletukselle, että osa tähänastisista tuuralöydöistä johtuisi niin myöhäiseltä ajalta kuin pronssikauden lopulta.
Kampakeramiikkaan minä kaikista vähimmän tahtoisin pronssikauden lopulle lukea. Sen on nimittäin täytynyt pohjois-Suomeen saapui viimeistään toisen vuosituhannen alkupuolella e. Kr., jolloin se todennäköisesti esiintyi etelä-Suomessa ja Venäjällä. Täten tulisi sille pohjois-Suomessa elinaikaa toista tuhatta vuotta, Tallgrenin mukaan ehkä lähes 2000 vuotta, sillä hänen mielestään on kampakeramiikka elänyt vielä pronssikauden jälkeenkin (s. Muinaismuist. Y. Aik. XXV: I, s. 196). Ja koko ajan olisi se pysynyt miltei stereotyyppisen samanlaisena! Tällaista kehityksen seisausta on toki mahdotonta uskoa siksi herkästi muotoaan muuttavasta ilmiöistä kuin ornamentiikasta, vaikkakin kulttuurin taloudellinen perusta olisi pysynyt samana ja vaikka vielä kaikki ulkoa tulleet vaikutuksetkin olisivat keskeytyneet.
Käsityksensä pohjois-Suomen kampakeramiikan myöhäisyydestä perustaa Tallgren, kuten edellä on viitattu, sen esiintymiseen pronssikautisten valinmuottien yhteydessä Sillankorvan asuinpaikalla. isäksi on hänen mielestään kampakeramiikka katsottava samanaikaiseksi kuin mainitulla asuinpaikalla tavattava toinen saviastiaryhmä (Wohnplatzfunde II, s. 195), jonka hän pitää pronssikautisena sen nojalla, että melkoinen osa tämän ryhmän astianpalasista näyttää olevan ainelaadultaan samanlaista kuin valinmuotit.
Viimemainitun ryhmän samanaikaisuutta kampakeramiikan ja yleensä kivikautisen kaluston kanssa ei kuitenkaan sen esiintymisestä tuossa perin heikossa kulttuurikerroksessa voi päättää yhtä vähän kuin tätä voi väittää valinmuoteista (ks. ylemp.). Mitä taas tulee ainelaatuun, niin muistuttaa se osittain sangen suuressa määrässä valinmuotteja ja antaa siten aihetta olettavan ajanyhteyttä näiden välillä.
Kun aneslaatu on kuitenkin ollut vain pelkällä silmällä määrättyä, ovat siihen nojautuvat johtopäätökset verraten epäluotettaviksi katsottavia. Jotta tämä määräys tulisi tarkistetuksi, on valtiongeologi tri B. Frosterus suurella auliudella minun pyynnöstäni toimittanut mekaaniset analyysit yhdestä valinmuotin sirpaleesta ja kahdesta viimemainitun ryhmän astianpalasesta. Jälkimmäisistä toinen on löytynyt samalta kaivausruudulta kuin valinmuotin palanen (Hist. mus. luettelo n:o 4080:12), toinen Sillankorvan asuinpaikalta yleensä (luettelo n:o 3147:15). Analyysin tuloksina ilmoittaa tri Frosterus seuraavaa:


Valinmuotin palanen (480:12). Muodostuu hienosyisestä asbestista, jota luonnossa esiintyy Kaavi-Tuusniemen alueella (neulaset hienompia ja lyhyempiä kuin seuraavassa kappaleessa=. Saviainesta runsaammin kuin molemmissa seuraavissa. Sisältää:
Suolahappoon liukenevia osia (rautasuoloja ja saviainesta) 40,76 %
Suolahappoon liukenemattomia osia:
hienoin osa, sen joukossa 0,5 mm pituisia asmestineulasia 2, 65 &
keskihieno osa, etupäässä asbestineulasia, jotka ovat keskimäärin 4 mm pituisia 26,91 %
karkein osa, etupäässä asbestineulasia, jotka ovat keskimäärin 4 mm pituisia 29,68 %
Yhteensä 100,00 %
Saviastian palanen (4080:12). Muodostuu hienosuisestä samaa tyyppiä olevasta asbestista kuin edellinen. Liiteaine savensekaista. Hyvin heikosti poltettua. Sisältää:
Suolahappoon liukenevia osia 36,6 %
Suolahappoon liukenemattomia osia:
hienoin osa, jonka raesuuruus 0,001-0,2 mm 9,6 %
keskihieno osa, aina 3 mm pituisine asbestineulasineen 7,5 %
karkein osa, muodostuva pääasiassa asbestineulasista, joiden pituus keskimäärin 5 mm 46,3 %
Yhteensä 100,00 %
Saviastian palanen (3147:15): Pääasiallisesti muodostuva leveäsuomuisesta samantyyppisesta talkista, jota esiintyy Talvivaaralla ja Vuokatissa Sotkamossa. Heikosti poltettua, kuitenkin enemmän kuin edellinen. Sisältää:
Suolahappoon liukenevia osia 25,3 %
Suolahappoon liukenemattomia osia:
hienoin liete 1,6 %
keskihieno osa, muodostuva kiilteestä, vähässä määrässä talkista sekä maasälvästä ja kvartsista (isoimmat rakeet 0,66 mm) 7,3 %
karkein osa, pääasiallisesti muodostuva 1.2 mm pituisista talkkisuomuista 66,7 %
Yhteensä 100,00 %


Kuten analyysit osottavat, ovat molemmat astianpalaset aivan erilaisia koostumukseltaan. Toinen on asbestipitoista savea ja jotenkin samanlaista kuin valinmuotin palanen, toinen taas sisältää erittäin runsaasti talkkia, mutta sen ohella myös maasälvän ja kiilteenpitoista hietaa. Jo näistä kahdesta analyseratusta palasesta käy siis selville, ettei ainakaan koko tätä toista astiaryhmää ainesyhtäläisyyden nojalla voi lukea samanaikuiseksi valinmuottien kanssa.
Puheenaoleva astiaryhmä on ainakin suureksi osaksi katsottava paikalliseksi ilmiöksi. Sen kehitystä tietenkin on edistänyt asbestin ja talkin saanti siksi läheltä kuin Kuopion ja Kajaanin seuduilta, kenties myös Oulunjärven pohjoisrannalta. Syynä näiden aineiden sekoittamiseen saveen näyttää olleen tarve saada ohutseinäisiä ja kestäviä keittoastioita. Seinäin vahvuus on nimittäin toisinaan noin 2 mm eikä yleensä nouse yli 5 mm, suun läpimitan ollessa jopa runsaasti 30 cm, ja tavallisesti ovat astianpalaset sisäpuolelta mustuneita ja nokikarsteisia, – ilmiö, joka kampakeraamisissa astioissa on verrattain harvinainen. Se korkea tekmillinen kanta, jota varsinkin osa tämän ryhmän astioista edustaa, edellyttää pitkällistä kehitystä. Tämä on luultavasti kampakeramiikasta lähtenyttä, niin kuin viittaavat miniaat seikat, ennen kaikkea astiaryhmän muoto- ja ornamenttisuhteet (Wohnplatzfunde, II, s. 198)[4] sekä asbestin, sädekiven tai ainakin sekoittaminen esim. Ala.Salmella (Aunuksessa), Virolahdella y.m. kampakeraamisiin y.m. astioihin. Runsaasti asbestin pitoinen on muuan erikoislaatuinen saviastian palanen, joka on löydetty Hankasalmen Salon asuinpaikalta ja joka näyttää olevan jotenkin kampakeramiikan ikäinen (Wohonplatzfunde, I, kuv. 63).
Puheenaoleva keraaminen ilmiö on minun nähdäkseni hyvänä enteenä siihen, että pronssikauden alkupuolta vastaava löytöaukko voi ainakin jossakin määrin tulla vastaisilla löydöillä täytetyksi. Todennäköistä kuitenkin on, ettei pohjois-Suomesta eikä yleensäkään pohjoisista seuduista milloinkaan tule esille metallikautisia löytöjä sanottavan suuressa määrässä. Siellähän on asutus aina ollut verragten heikkoa ja kulttuuri köyhää sekä metalleja on pitänyt korvata vain missä mahdollista luulla, sarvella y.m. Mitä löytöjä voikaan tutkija odottaa esim. lappalaisilta, muutamia vuosisatoja sitte hylätyltä asuinpaikalta, jolta orgaaniset asutusjäännökset ovat jäljettömiin hävinneet? – Kenties vain joitakin pieniä muodottomia raudanpalasia paitsi tietysti tulensijoja.
Ennenkuin ruvetaan tekemään pohjois- ja sisä-Sumen pronssikautaa pääasiassa kiviaselöytöjen avulla, on myös huomioonotettava se mahdollisuus, että näiden seutujen kivikautinen väestö suuremmaksi tai vähemmäksi osaksi on voinut vetäytyä etelämmäksi . Minä edellytän, että tuo jotenkin yhtenäinen kivikauden kulttuurialue Pohjalahden perukasta Uraalille ja Jäämerestä Keski-Venäjälle on ollut suomalais-ugrilaisen alkukansan tai jonkun sen osa asumaa. Tämän alueen eteläisissä osissa näyttää maanviljelys kivikauden lopulla saaneen jalansijaa, niin kuin voi ex analogia päättää m.m. Fatjanovin tunnetun kalmiston ja sen kaluston, esim. vasarakirveiden nojalla. Jos näin on todella ollut laita, on mainitulla kulttuurialueella oletettava tähän aikaan tapahtuneen asutuksen keskittymistä ja kiinnittymistä sekä väestön tuntuvaa vetäytymistä pohjoisesta eteläpuoleen. Täten saisi selityksensä itä- ja pohjois-Suomen löytöjen niukkuus kivikaudelta myöhäiseen rautakauteen asti, vaikkei tällä pitkälle päätäisi, koska myös luoteis-Venäjä on samanaikuisista löydöistä köyhää. Mutta mikä on tärkeämpää, tällöin tulisi asutushistoriallisten oletusten kanssa sopusointuun se kielentutkimuksen kannalta esitetty teoria, että alkusuomalaiset kansat olisivat vielä ajanlaskumme alkuvaiheilla asuneet luoteis-Venäjällä, mistä ne sittemmin olisivat siirtyneet nykyisille asumasijoilleen.
Julius Ailio.


  1. Jämlands läns fornminnesförenings tidskrift, 1912 (G. Hallström, Fjällbygdernas järnålder), s. 133 s. - Amund Helland, Ordfundene og Norges Folkemængde i förhistoriske tider, Kristiani 1908.
  2. J. K. Aspelin, Suomen asukkaat, 1885, s. 29, 30 ─ P.Olsson, Jämtland och Härjedalen under hednatiden. 1900, s. 13, ─ vrt. A. W. Brøgger, Det Arktiske stenalder i Norge, 1909, s. 123, 166. ─ Hallström, mianittu teos, s. 136.
  3. A. M. Tallgren, Alkkulan kiri.pronssikauden löytö (Suomen Museo, 1911) s. 56, ja Bronsåldern i Finland (Finskt Museum, 1911) s. 30. ─ Hallström, mainittu kirjoitus.
  4. Minä palaan sitten tämän astiaryhmän ikään nähden varhaisemmalle kannalleni sitä suuremmalla syyllä, kun poikkeamiseni siltä ensisijassa aiheuti herkkaluuloisuudesta luottamuksesta siihen perättämään huomautukseen, että Saraisniemen valinmuotti voisi vastata kuparikautista laakakirvestä (Wohnplatzfunde, I, s. 9, nootti).


Lähde. Suomen Museo. 1913, s. 47-55;