Kohtalo (Uskela)
| Kohtalo. Kirjoittanut Kaarlo Uskela |
- Niin moni usein valittaen hokee:
- ”mä olen saanut paljon kovaa kokee,
- mua kohtalo niin kauheasti vainoo”.
- Tää virsi heidän huulillaan on ainoo.
- Vaan hyvin harva sitä seikkaa huomaa,
- ett’ elämänsä kulkee sitä uomaa,
- jota hän itse joka päivä kaivaa.
- Siis valitus on vallan turhaa vaivaa.
- Se elämälle kurjuutta vain lisää.
- Vain tyhmä etsii kohtalonsa isää.
- Se syntyy siitä, huoliaan kun huokaa
- ja kyyneleistään keittää himoruokaa.
- En tahdo suinkaan itseäni kiittää,
- päinvastoin tahdon esimerkin liittää,
- ett’ olen ollut niinkuin kaikki toiset
- nuo surkeat ja kovakohtaloiset.
- Mä kauniin tytön tähden jouduin huumaan,
- ja sydämeni syttyi liekkiin kuumaan.
- Vain häntä ajattelin yöt ja päivät,
- ja kaikki työni tekemättä jäivät.
- En nukkunut, en syönyt enkä juonut,
- en itselleni hetken rauhaa suonut.
- Mä syleilyistä, suuteloista elin
- ja mielessäni mietin, kuvittelin:
- ”Näin onnellinen oon ja aina oisin.”
- Vaan kohtaloni määrännyt ol’ toisin:
- mun lemmittyni löysi toisen pojan
- ja hänen rinnastaan sai selkänojan.
- Mä harmissani hammastani purin
- ja lemmittyni petturuutta surin.
- ”Ah”, huokaelin, ”jospa saisin kuolla,
- kun en saa enää huuliansa nuolla”.
- Mä kovaa kohtaloa syytin, moitin,
- vaan tällä kaikella mä tyhjää voitin.
- Lie ollut hehkuvampi toisen lempi
- ja toisen polvi hiukan pehmoisempi.
- Nyt ilman häntä hyvin makaan yöni
- ja syön ja juon, ja hyvin sujuu työni.
- Ja vaikka kaikki toiset naiset kuolis,
- niin hänestä en suinkaan enää huolis.
- Toisia tyttöjä mä hain ja sainkin,
- ja vihdoin viimein yhden heistä nainkin.
- Jos kohtaloa syytän, niin teen väärin,
- kun itse heidän hännässänsä häärin.
- Rukkaset saa niin moni nuorukainen,
- ja toiveissansa pettyy moni nainen,
- kun turhaan valvoo, odotellen ylkää,
- vaan tämä hänet toisen tähden hylkää.
- Niin moni kyllästyypi lemmittyynsä,
- vaan tää ei huomaa, ett’ on oma syynsä.
- Ja moni, joka armahansa saapi,
- sen hiiden kattilahan toivottaapi.
- Mies köyhä voipi naida naisen rikkaan,
- ja tyhmä nainen miehen mainehikkaan
- voi saada, mutta oikein mielen mukaan
- ei saanehensa tunne sentään kukaan.
- Jos sattuu saamaan vaimon perin pahan,
- mies arvoa ei ymmärtää voi rahan,
- ja usein tyhmä nainen, orja aineen,
- vain pilaa miehen kunnian ja maineen.
- Hän silloin pyrkii kohtaloltaan suojaan
- ja vimmastuupi maan ja taivaan luojaan,
- mi syöjättären mokoman on luonut
- ja hänen elämänsä tielle tuonut.
- Ja joskus pahaan jouduttuaan raivoon
- hän mellastaapi, tahtoo juosta kaivoon,
- vaan kääntyy takaisin jo puolitiestä
- ja alkaa tuota syöjätärtä piestä.
- Voi käydä joskus sulle, kiusatulle,
- kuin naapurillesi ja myöskin mulle,
- kun kohtalomme oikein vainoo meitä,
- ett’ nainen kiusaa käymään synnin teitä.
- Kun sua sitten omatunto soimaa,
- ei kohtaloas kantamaan oo voimaa,
- et seurausta miehen lailla kestä,
- vaan tahdot itses puhtahaksi pestä.
- Sä hurskaan naaman käännät puoleen herran
- ja syyttäin sitä naista, jota kerran
- sä joka säässä rakastavas vannoit,
- sä sanot: ”Vaimo, jonkas mulle annoit...”
- Näin meille käypi. Kuinka ajat muuttuu,
- niin toiveistamme aina jotain puuttuu.
- Se johtuu yksinkertaisesti siitä,
- ett’ ihmisell’ ei mikään onni riitä.
- – – –
- Kun käymme huuliamme pureksien
- ja kovaa kohtaloa nureksien,
- mi valvoo aina meidän parastamme,
- niin omaa onneamme varastamme.
- Kohtalo aina hyvää tarkoittaapi.
- Ken sitä torjuu, luotaan karkoittaapi,
- hän huomaa myöhään, että onni, hyöty
- karvaina pippureina jo on syöty.
- Vaan kohtalon kun tyynin mielin vastaan
- otamme aina, siten ainoastaan
- me omaa etuamme harrastamme
- ja vartutamme leipävarrastamme.
Lähde: Uskela, Kaarlo 1921: Pillastunut runohepo: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.