Kohtalon leikkikalu
Ulkoasu
Kohtalon leikkikalu. Kirjoittanut Emil Lindahl |
- Kylää kiertää hakateitse mies kuin metso siipirikko.
- Virsuparin alla taajaan kapsahtelee kanervikko.
- Kujan suulta lasten kirku: hullu ukko, ruoti-Iiska...!
- onnetonta ajoi takaa sattuen kuin solmupiiska.
- Harjasleuka vavahtaa: pian västingin kun valmiiks saisin,
- koko kylän kakaroineen ruumeniksi pommittaisin!
- Paholaisen taikapillit puhkesivat päässä soimaan
- maanitellen takamaille hulluntöitä paiskiloimaan.
- Kylä tietää: takamailla – miss’ on viidakkoinen aho,
- äärellä sen asumaton, akkunaton tupa laho –
- kerran vilja lainehti ja karja laitumella kulki.
- Hovin torpan vaurauden pelto, kartano toi julki.
- Iisakki, sen isäntä, sai maistaa mannaa onnen maisen:
- puutteetonta kodin rauhaa, rakkautta hyvän naisen.
- Kolmekymment’ ajast’aikaa menestyksen päivää kesti.
- Silloin suuttui kohtalo ja iski yhtämittaisesti:
- Syksy-yönä ahdostäyden riihen poltti ukonnuoli;
- tulipalosanaa vaimo säikähti, sai taudin, kuoli.
- Hovin vaari nurmeen painui, poika maat ja mannut peri.
- Vanhat välipuheet hukkui vaarin kanssa. Ahnas veri
- perillisen rintaa poltti: pellot – muudan kapanala
- takamaiden siimeksessä – ahmaistiin kuin herkkupala.
- Niinkuin hirmumyrskyn lyömä honka Iiskan varsi murtui,
- mieli masentunut vitkaan lieväks hulluudeksi turtui.
- Ruotilaisen armoleipää mies syö nyt ja töissä hiipsii
- ollessansa hyvin mielin; närkästyy jos, salaa viipsii
- takamaille muurin tekoon. Muinoin muokkaamansa ahon
- kivet raahaa raunioon hän suojaks linnan – tuvan lahon.
Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.