Kohtaus (Alpo)

Kohtaus. Kirjoittanut Pekka Alpo

Oli satanut päivällä syksyn ensi lumen ja hienona valkeana vaippana se nyt peitti niitä paikkoja, missä suurempaa liikettä ei ollut – liikepaikoilla oli se taas jo likavedeksi sulanut. Lämmin oli ilma ja jotenkin tyyni. Ei tuntunut tuulenhengähdystäkään kaupungin kaduilla, mutta Kaivopuistossa humisivat toki puut alituiseen hiljaista huminataan, ja harvaan loiskahtelivat nytkin meren aallot rantakallioita vasten. Taivaalla ajelehti pilvihattaroita, valkeita ja mustia, tulivat toiselta taivaan rannalta, kulkivat kuun sivutse pimentäen sen hetkeksi, mutta vierivät sitten taas matkoihinsa ja kokoontuivat kaikki yhtenä paksuna verhona peittämään toista taivaanrantaa. Oli niin hiljaista täällä. Ei räiskänyt ajurien rattaiden rätinä eikä näkynyt katuyleisön kävelevät laumat. Ja vaikka vilkkuikin tulia tuolta Wiaporin saarista ja kauempaa kaupungista päin, niin ei tänne kummaltakaan puolen mitään elon ääntä kuulunut. Ei kuulunut tänne mitään muuta kuin tuulen salaperäinen suhina, aaltojen laimea loiske ja oma hiljainen huokaus.

Yksin käveli Paavo rantakäytävällä, talvipalttoon kaulus ylöspäin käännettynä ja kädet taskussa. Siinä oli niin omituinen tunne tässä ensimmäisen talvi-illan hämärässä – sellainen selittämätön, joka niin hyvästi sopi yhteen alakuloisen mielen kanssa. Ja kauvan aikaa hän siinä asteli edestakaisin, väliin seisahtuen ja luoden silmänsä tuonne yli ulappain, missä majakan valkea illan pimeässä vilahteli. – Ja täällä rannalla lepattelivat hiljaisessa tuulessa kannoistaan vielä irtaumattomat akasioiden lehdet ja nyökkäilivät lumesta esiin pistävät yksinäiset heinän korret. Hän kiinnitti pari kuivanutta lehteä napinläpeensä ja nousi sitten vallille, jonne majakan tuli selvempänä välähteli, ja voimakkaammalta tuntui tuulen henki. Mutta muuten oli täällä yhtä hiljaista ja yksinäistä kuin rannikollakin. Ja mieli oli täynnä monenlaisia muistoja, sydän tunteihin sulanut, ja ajatus se leijaili kaukana menneisyyksissä. Se poistui kauas, kauas sinne kotitienoille, lapsuuden leikkiaikoihin. Ja sitten se taas sieltä eteni, – seurasi koko elämän kulkua ja taas tähän syksyisen illan hämärään pysähtyi. Ja mielessä tuntui kuin olisi kadottanut elämässään niin paljon, niin äärettömän paljon, ja tekisi mieli itkeä, pusertaa kyyneleihin koko tämä ääretön kaipaus. Rinnasta pääsi huokaus, syvä ja sovittava, – ja silmästä kieri kyynel ja kuumana se valui pitkin poskea – valukoon, eihän sitä täällä kukaan näe. Ja sitten se taas ajatus vapaampana menneisyyteen matkaamaan pääsi ja niin selvinä pienimmätkin tapaukset sieltä esiin loihti.

Mitenhän jaksavat nyt siellä kotona Savon sydänmailla? Siellä taas kenties valkea takassa palaa, ja sen valossa käsitöitä tehden puhdetta pidetään. Ja rukit hyrisevät ja liistot päreenkiskojan käsissä pärisevät ja satuja kerrotaan. Monta satua se äiti ennen siellä kehrätessään kertoikin, kun takassa iltaisin valkea loimotti ja hän siinä äidin jalkojen juuressa istuen hänelle lepeitä villavasusta ojenteli. Mutta sitten se tuli se talvinen päivä, jolloin äiti hautaan vietiin. Lunta silloin satoi ja hän siellä pihalla äidin kuolinarkun ääressä itki – itki, kunnes isä haki hänet sisään ja pani hänelle sitten päällysvaatteet päälle ja haudalle kanssansa vei. Kivinen multa kolahti niin kovasti äidin arkun kanteen, että poika säpsähti ja isänsä käsivarteen tarttui. Ja haudalta he sitten yhdessä isän kanssa ajoivat ja Antti Pöllänen oli kuskarina. – – Missähän se Anttikin nyt lie, kun häntä ei ole moniin vuosiin kotipuolella kuulunut? Monta kertaa sitä ennen hänen kanssaan lumiukkoja tehtiin tai kesäisin lahdella pulikoitiin. Ja tulevaisuus se niin suureksi laitettiin – siitä aina kesäiltoina marjassa ollessa keskusteltaessa. Sitten se Antti pääsi puotiin kirkonkylään ja hänet laittoivat kaupunkiin kouluun ja sitten sitä ei enää monta kertaa tavattu. Elääköhän hän nyt onnellisena? – Varmaankin on se onnellisempi häntä – kaikkihan ne ovat. Hän ei tiedä, miksi juuri hänen piti olla tällainen, tulla tällaiseksi. Ennen koulussa ollessaan oli hän vielä ollut nuori ja innostunut. Mutta nyt – –? Leinosraukaksi ne nyt häntä kutsuivat ja hänet nähdessään toisilleen silmää iskivät. Voi miten hän oli väsynyt ja kuitenkin niin nuori, vasta alun kolmatta kymmentä. Jos hän saisi vielä repäistyksi itsensä irti tästä tilasta ja pääsisi toimimaan, niin – –. Mutta mitä vielä, sitä hän ei voisi, ei koskaan voisi. –

Ja kyynel putosi taas silmästä ja huokaus rinnasta nousi. Hän pyyhki kyynelen ja rupesi hyräilemään: »Sinull’ ei sydän särkynyt» j. n. e. Mutta ei hän laulaa voinut, ääni oli katkonaista ja tuntui hänestä itsestäänkin niin rumalta, kuin olisi se haudasta nousseen ääntä. – Voi kuinka hän oli pettynyt! – Ja hänen teki niin mieli vihata noita ihmisiä, noita teeskentelijöitä, kaikkia – itseänsäkin. Mutta vanhaa isää muistellessa se kuitenkin suli sydän. Kutookohan hän nytkin verkkoansa siellä tuvan pöydän takana – vai jokohan lie levolle ruvennut? Se on niin hyvä se isäukko. Vielä viikko sitten oli se kirjoittanut ja kysynyt, mitenkä täällä voitiin. Hän oli tietysti vastannut voivansa hyvin! – Olisipa se nyt isä täällä, niin heittäytyisi hän hänen kaulaansa ja itkisi ja asian oikean laidan ilmoittaisi ja anteeksi pyytäisi. – Miksi se olikaan lähettänyt häntä koko koulu-uralle! Olisi antanut olla siellä kotona ja työtä tehdä ja maata perkata, niin ei hän kenties nyt tämmöinen olisikaan. Kun olisi tullut jäädyksi kesällä kotiin eikä lähdetyksikään tänne sitä samaa kokemaan, josta jo ennen oli kyllänsä saanut. Mutta eihän sitä hennonut, kun se isä niin mielellään lähetti ja vielä näkyi hänestä jotakin toivovan eikä tiennyt, millainen hän oli, – – isä raukka! Ei, pois hän täältä tahtoi, pois täältä vaikka mihin. Pääsisipä vaan vielä joskus sinne kauas korpien keskelle elämään siellä aivan yksin. Siellä se ehken jättäisi rauhaan tämä tunne, joka nyt painajaisen tavoin ahdisti. Siellä kun talvella puita metsästä vedättäisi ja synkillä saloilla yksin ajeleisi, eikä kuulisi muuta kuin hevon kulkusen kilinää ja puiden huminaa, eikä näkisi muuta kuin synkän korven ja palasen taivasta puiden latvojen välitse. Siellähän sitä varmaan voisi vapautua tästä ja olla muistamatta, että sitä mitään tällaista on ollutkaan. Vaan joskin se joskus väkisin rupeisi mieleen tunkeutumaan, niin – –. Niin vaivaisihan se sielläkin – tiesihän sen aivan varmaan. Kaikkialla – siellä sekä muualla – oli hän hylky, eikä hänellä enää ollut oikeutta missään muiden tavalla elämään. Ei, parempi olisi ollut lähteä tuonne vastatuuleen soutamaan, yön ympäröimänä taistelemaan seljan aaltojen kanssa, ja joskin kaatuisi vene ja hän aaltoihin uppoisi, niin mitäpä siitä. Aallot laulaisivat kuolinvirren ja yön hiljaisuus siunaisi haudan. Eikä kukaan jäljestäpäin kaipaisi eikä kyyneltä vuodattaisi. Isäkin kenties kiroaisi itsemurhaajan muiston. – – Se oli niin usein syntynyt hänessä – hänen täällä iltaisin istuessaan – tuo halu lähteä tuonne ulapalle ja soutaa sinne kauas, kauas ja tietymättömiin kadota. Mutta aina se oli täyttämättä ja niin se jäi nytkin. – Hän nousi ylös, otti hiukan lunta, puristeli sitä ja heitti sitten pois. Ja hän katsoi hetkisen kauas ulapalle ja kääntyi sitten kaupunkiin päin. Mutta etäällä seljän takana vilahteli majakan valkea, laineet verkalleen lauloivat ainaista lauluaan ja puiston puut hiljalleen humisivat, ja Paavon mielestä tuntui kaikki niin sanomattoman tyhjältä.

Hän asteli hiljaa lehtokujia myöten, otti väliin taas lunta ja sitä käsissään puristeli ja sitten pois heitti. Seutu oli äskeisestään pimennyt. Kuuta ei enää näkynyt, sillä koko taivas oli pehmeän pilvivaipan peitossa. Kohta alkoi lennellä lumihiutaleita ja pehmoisina ne putoelivat maahan ja hänen hatulleen ja hartioilleen ja kasvojakin ne niin hyväellen koskettelivat. Paavo kiirehti hiukan askeleitaan ja oli juuri pääsemäisillään viimeisen puistokäytävän päähän katolisen kirkon luona, kun häntä vastaan tuli mies horjuvin askelin ja sanoi hänelle jotakin, jonka hän oli kuulevinaan »tändstickor.» Mitä? kysyi hän.

– Kuinka – puhuuko herra suomea, se tuota tahtoo sanoo talar ni finska? Tuota onkos herralla tulitikkuja – hm – tändstickor, – se on tahtooko – tai – voiko herra lainata tulitikkuja? Sikariahan minä – se on sikariahan minä sytyttäisin, se on tainna sammua perhana.

Hänestä tuntui heti mies niin tutulta. Hän antoi tulen hänen sikariinsa ja kysyi hänen nimeänsä.

– Kiitos, kiitos, – se on – tackar, tackar min herre. Mitä, nimeäkö se herra? Mitäs se herra sillä nimellä, – se tietää hva menar herren?

– Kun näytätte vähä niin tutulta.

– Tutultako? Ehei en minä tuttu ou – tuota noin ei se herra tunne minua, kun minä niin vasta tänne tullut oun. Mutta nimeni – tuota nimeni on Pöllänen – niin se on – Antti Pöllänen oun.

– No sittenhän minä tunnenkin aivan hyvin.

– Mitä – tuota tuntisko se herra minut, tahtoo sanoo känner ni? Sepä lystiä – saakelin hauska herra! – Mutta kukas se herra oikeastaan onkaan, minä tuota meinoon että mikäs se herran nimi onkaan?

– Tunnustelehan, jos hyvinkin muistaisit.

– Muistaisinkoko? E – ehe – en minä muist – –. Mutta kuhan että lie se tuomarin sihtieri sieltä Ilomantsista se tietää sieltä Karjalasta päin – hää?

– Oi, ei sinne päinkään. Mutta mistäs sinä sen tuomarin sihteerin –?

– Tunnenko? Muistanhan minä sen, joka siellä olj, kun minut Kuopioon veille leivälle laitettiin – tuota kun minut vankilaan vietiin. – –. No – mitäpä siitä, männyt on männyttä, vaikka hänt’ ois vankinakin ollut. – – Nii – i – – n – – hm, – ihan s’ olj sen näköinen rillinokka se sihtieri kuin herrakin.

– Mutta muistelepas, jos oisit jo kotipuolellasi tänlaista tavannut.

– Kotjpuolella – ei, en ou tavannut. Vanhoja herrojahan siellä Pielaveillä vuan olj.

– Mutta jos öisin joku lapsuuden tuttujasi.

– Lapsuuvenko? – Ei, ei niistä ketään herroina ou. – Ei; – mutta outappas! Kuhan että liene, vuan ei kait se herra lie vuan se Leinolan Paul – se tuota se, jonka minä ennen niin hyvin tunsin ja jonka se ukko sitten kouluun laittoi?

– No entäpä jos oisin.

– Ihanko totta out? – No terve mieheen – eihän se herra nyt vuan narranne.

– Kyllä minä olen se. Vaan missäs sitä sinä olet ollut, kun sinusta ei niin kaukoihin ole kotipuoleen kuulunut.

– Minäkö? – Minä nyt oun ollut milloin missäkin. Viimeks olin Wiipurissa – ja nyt oun viikon päivät tiällä oleillut. – Ei, palttua minä annan koko näille vieraille seuvuille. Kotjpuoleen minä tiältä kohta lähen – niin minä lähen. – Mutta mitenkäs ne siellä kotona, – s’ on mitenkäs ne siellä Pielaveillä nykyisin jakseloovat?

– Ka, mikäs, hyvästihän ne siellä.

– Tuota – vieläkö lie elossa se äit’ vanha.

– Annako? Vielä on.

– Vai vielä s’ on elossa äit – ja hyvin taitaa kaivata minua? Niin, – kyllä minä äitiä muistan – voi perhana kun minä sitä mummoo rakastan. – Ja pois minä tiältä lähen, pois minä lähen tiältä vieraalta mualta kotjpuoleen. – En minä tiällä enee rupee, – tuota kyllänj minä jo tästä oun suanua. Linnat oun kolunna ja kaikki. Ja kauvan minull’ on ollut jo kotiin ikävä – – ei ou tullu vuan lähetyks.

– Tulleeko tuota nytkään sen paremmin?

– Nytkö? Varmaan tuloo. – Ja vähäset minä siitä, jos on papinkirjaan roikat matkalla tulleet. Äit sen kyllä suap tietee, minkälainen minä oun, – ja tuota suakoot muuttii, vähäset minä heistä. – Niin, kotiin lähen joka tapauksessa ja työtä minä rupeen siellä tekemään ja vanhoo äitiä elättämään. Voi kun minä äijin muist – –!

Samassa hän kaatui istualleen ja epämääräisesti muristen puhettaan pitkitti.

– Anttiraukka, pääsi Paavolta aivan ehdottomasti.

– Raukkako? – Niin raukka minä oun, – raukka! Ja hetken kuluttua: Mutta sinua, tuota teitä herra Paul s’on tainna onnistoo hyvästi?

Hän rupesi nousemaan seisaalleen, mutta kaatuikin samassa pitkäkseen tielle. – Paul heitti häneen säälivän katseen, ja läksi sitten pitkittämään matkaansa kaupunkiin päin. Tulet olivat jo melkein kaikkialta sammuneet, lumi putoili suurina hiutaleina taivaalta eikä kuulunut muuta kuin hevosen kavion kopse jostakin kaukaa kaupungilta. Mutta takaansa oli Paavo eroittavinaan sanat: Paul, minnekä sinä? – Elä nyt ou ylypee, – ollaanhan myö lapsuuven ystäviä!

Pietari Alpo.

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. V. 1897. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.