Koivu

Koivu. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen

Talvinen kuutamoyö.

Tummansinisenä kaartuu kylmä taivas yli lumisen seudun. Tähdet kirkkaina kimaltavat.

Tulipalopakkasen kiljahdukset kaikuvat ilmassa terävinä, tuskankiukkuisina kuin vihastuneiden miekkojen kirkas kilske...

Tässä kylmässä kuutamoyössä katselee mäen töyräältä hoikka, korkea koivu alhaalla olevaa, kyläistä maisemaa.

Vihreä valaistus virisee hangilla ja kartanoiden katoilla. Jostain ikkunasta vilkkuu tuli.

Sen korkean koivun sydäntä ovat jo kauan kalvaneet ahneet madot, sen elämä on jo monta vuotta ollut pelkkää kärsimystä ja viiltävää tuskaa.

Ja yhäti ne vain kalvavat. Päivä päivältä ne tulevat ahneemmiksi ja ahneemmiksi. Elämän nestekin koivusta aina vain vähenee.

Varsinkin päivisin auringon paisteessa ovat sen kärsimykset suuret. Se toivoo vain suurta tuulta, joka sen taittaisi, antaisi Äkillisen kuoloniskun ja toisi sen rintaan ikuisen rauhan.

Mutta tällaisina öinä, tällaisina tähtikirkkaina talviöinä, kun hangilla virisee vihreä valaistus, tuntee se jälleen elävänsä.

Sen kuuraiset oksat ovat täynnänsä smaragdeja, jotka välkkyvät vihreinä ja väräjävät, sillä koko korkea koivu nyt ihankuin värisee riemusta.

Se tuntee taas olevansa jäsen elävässä luomakunnassa. Tulipalopakkanen on siinä herättänyt eloon virkeitä voimia, pannut sen manalan virtailemaan nopeammin, jäädyttänyt mädätyksen madot ja synnyttänyt iloisia, heläjäviä säveliä sen oksien öiseen soitteluun.

Heläjäviä säveliä. Niin. Sen oksat ovat tosin muulloinkin soineet, illan loistavan ruskon hyväillessä niiden punervaa kuorta, aamun virkeän valon tunkeutuessa niiden hienoihin kudoksiin. Mutta niiden säveleet ovat aina olleet tummia, alakuloisia, tuskaisia.

Nyt niistä kuitenkin soinnahtaa kirkkaita, iloisia, kiihkeitä säveliä ja hillittöminä vallankuin öisten intohimojen hurja musiikki ne heläjävät talvisessa yössä, tähtien tuikkiessa, pakkasen paukkuessa.

Ne ovat koivun suuria hetkiä, nämä talviset kuutamoyöt.

Mutta kun öiset tunnit ovat kuluneet, tähdet sammuneet ja taivas ja hanget saaneet takaisin vaalean värinsä, alkavat madotkin jälleen sen sydäntä kalvaa..

Koskahan saapuu se suuri tuuli?

Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.