Koivu ja tähti (Harmaja)

Koivu ja tähti. Kirjoittanut Saima Harmaja

Sa armas tähti, joka lohduttain

poveeni paistoit talven iltaa monta,

kun tuudittelin tuskaa loputonta,

mi samaa öistä rataa kiersi vain,

niin vaaleana loistaa valos nyt

lävitse koivunlehväin rauenneiden,

kun täyttynyt on mitta talven teiden

ja tuskan kehä umpeen kiertynyt.

Välähti kerran siipi keväimen.

Mut suvi viipyy, tuoksuva ja lämmin.

Sen multaan juurrun yhä kiinteämmin.

Sen pilvet, aallot, hehku peltojen,

sen kukkais saatto hymyn-autuas

jäi sydämeeni, hengähdellen siellä

suloista, syvää elämäänsä vielä

kun syttyy syksyn tähti kuulakas.

En pelkää viestiäsi, taivainen.

On ehkä aukeneva tietön syvyys,

mut suojani on suven suuri hyvyys.

– Ah, metsien ja meren sineten

on elokuinen ilta humissut

myös hälle, jota paahtoi päivän helle,

ja jok’ on vuoteellensa olkiselle

työn kovan syvään uneen vaipunut.

Hän nukkuu nyt, sen tunnen hymyten.

Oi armas tähti, vaalennut ja hellä,

suo hänen unelmiinsa hengähdellä

mun sydämeni levon suloisen.

Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.