Koivu ja tähti (Harmaja)

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Koivu ja tähti.

Kirjoittanut Saima Harmaja


Sa armas tähti, joka lohduttain
poveeni paistoit talven iltaa monta,
kun tuudittelin tuskaa loputonta,
mi samaa öistä rataa kiersi vain,
niin vaaleana loistaa valos nyt
lävitse koivunlehväin rauenneiden,
kun täyttynyt on mitta talven teiden
ja tuskan kehä umpeen kiertynyt.
Välähti kerran siipi keväimen.
Mut suvi viipyy, tuoksuva ja lämmin.
Sen multaan juurrun yhä kiinteämmin.
Sen pilvet, aallot, hehku peltojen,
sen kukkais saatto hymyn-autuas
jäi sydämeeni, hengähdellen siellä
suloista, syvää elämäänsä vielä
kun syttyy syksyn tähti kuulakas.
En pelkää viestiäsi, taivainen.
On ehkä aukeneva tietön syvyys,
mut suojani on suven suuri hyvyys.
– Ah, metsien ja meren sineten
on elokuinen ilta humissut
myös hälle, jota paahtoi päivän helle,
ja jok’ on vuoteellensa olkiselle
työn kovan syvään uneen vaipunut.
Hän nukkuu nyt, sen tunnen hymyten.
Oi armas tähti, vaalennut ja hellä,
suo hänen unelmiinsa hengähdellä
mun sydämeni levon suloisen.


Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.