Kolme ylioppilasta

Kolme ylioppilasta. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle

Vuonna 1895 sattuivat ne tapaukset, mitkä pakoittivat Sherlock Holmes’in ja minut viettämään muutamia viikkoja erään suuren yliopistomme lähistöllä. Ei ole tarpeen mainita, miksi olimme siellä enkä voi myöskään ilmaista mikä yliopisto se oli tai kuka oli rikollinen. Se olisi äärettömän väärin, sillä niin suuri häväistysjuttu kuin sekin oli, voidaan hyvällä syyllä peittää villaisella. Mutta noudattaen tarpeellista varovaisuutta saattaa jutun kuitenkin kertoa, koska se antaa selvän kuvan ystäväni Holmesin erinomaisesta salapoliisikyvystä. Olen vain välttävä kaikkea, mikä saattaa paljastaa tapahtumapaikan tai toimivat henkilöt.

Asuimme kahdessa huoneessa lähellä kirjastoa, jossa Sherlock Holmes tutki vanhoja englantilaisia karttoja – nuo vaivalloiset tutkimukset johtivat niin hämmästyttävään tulokseen, että jo se yksinään on muistiinkirjoittamisen arvoinen. Sinne tuli eräänä iltana vieraaksemme muuan tuttava, herra Hilton Soames, S:t Lucas’in yliopiston opettaja. Herra Soames oli pitkä, laiha herra, hyvin hermostunut ja koleerinen. Hän oli aina tavallaan levoton, mutta tällä kertaa hän oli niin erikoisen rauhaton, että selvästi huomasi jotain tavatonta tapahtuneen.

– Voitteko suoda minulle muutamia tunteja kallisarvoisesta ajastanne, herra Holmes? Meillä on tapahtunut jotain hyvin ikävää ja ellette olisi ollut kaupungissa, en olisi todellakaan tiennyt, mihin ryhtyä.

– Aikani on hyvin vähissä nykyään, vastasi ystäväni. Ettekö voi luottaa poliisin apuun?

– Ei, ei, se on aivan mahdotonta. Jos poliisi kerran saa vihiä jostakin asiasta, ei sitä voi pitää salassa, ja tässä tapauksessa on välttämätöntä, että skandaali ehkäistään. Teidän varovaisuutenne on yhtä tunnettu kuin kykynne, ja te olette ainoa, joka voi auttaa meitä. Pyydän teitä, herra Holmes, tehkää voitavanne.

Kun Holmes oli poissa Baker Street’in varrella olevasta ”pesästään”, ilman hakemistojaan, ilman kemiallisia valmisteitaan, ja kun hänen täytyi luopua mukavista tavoistaan, ei hän ollut juuri koskaan hyvällä tuulella. Hän vain kohautti hartioitaan ja herra Soames jatkoi sujuvin sanoin ja innokkaasti viittoillen:

– Saanen selittää teille, herra Holmes, että huomenna alkavat tutkinnot ja minä olen yksi tutkijoista. Aineeni on kreikka ja minulla on kreikankielinen käännöstehtävä, jota tutkittavat eivät saa nähdä. Se on painettu ja olisi suureksi eduksi oppilaalle saada silmäillä sitä etukäteen. Sentähden tätä paperia säilytettäänkin hyvin tarkoin.

Tänään klo 3 saapui käännöksen korehtuuri, puoli lukua Thukydides’ta. Minun täytyi tarkastaa se erittäin huolellisesti, sillä tekstin on oltava virheetön. Klo puoli 5 en ollut vielä valmis, mutta kun olin luvannut mennä teelle erään virkaveljeni luo, jätin korehtuurin pöydälleni. Olin poissa noin tunnin ajan.

Tiedätte, herra Holmes, että ovemme ovat kaksinkertaisia: sisempi, vihreällä poijulla varustettu, ja ulompi, tamminen. Kun aioin avata ulko-oven, huomasin hämmästyksekseni siinä avaimen. Hetken ajan luulin unohtaneeni oman avaimeni lukkoon, mutta tunnustellessani taskuani löysin sen sieltä. Ainoa kaksoiskappale, mikäli minä tiedän, on vahtimestari Bannister’illa, henkilöllä, joka on siivonnut huoneeni kymmenen vuoden ajan ja jonka kunnia on kaiken epäilyn ulkopuolella. Avain oli tietysti hänen, hän oli mennyt huoneeseeni tiedustelemaan, halusinko teetä, ja unohtanut avaimen lukkoon. Hän on ilmeisesti tullut sinne heti mentyäni, eikä hänen unohduksensa olisi tavallisissa oloissa merkinnyt mitään, mutta tällä kertaa se oli kohtalokas.

Tullessani pöydän luo huomasin, että joku oli liikutellut papereitani. Korehtuuri oli kolmena pitkänä liuskana. Olin jättänyt ne pöydälle kaikki kolme, mutta nyt huomasin, että yksi oli lattialla ja yksi sivupöydällä ikkunan luona. Kolmas oli siinä, mihin olin sen pannut.

Holmes puuttui nyt puheeseen.

– Ensimäinen lehti oli lattialla, toinen ikkunan luona olevalla pöydällä ja kolmas siinä, mihin olitte sen pannut, sanoi hän.

– Niin, juuri niin, mutta mistä tiesitte järjestyksen?

– Olkaa hyvä ja jatkakaa mielenkiintoista kertomustanne.

– Silmänräpäyksen ajan luulin, että Bannister oli anastanut itselleen ennenkuulumattoman vapauden katsella minun papereitani. Mutta hän on jyrkästi kieltänyt sen ja minä luotan hänen sanaansa. Nyt on kai joku nähnyt avaimen ovessa, tiennyt minun olevan poissa ja mennyt sisään katsomaan papereita.

Bannister kiihtyi kovin kuullessaan puhuttavan tästä. Hän oli lennähtää selälleen säikähdyksestä ja minä sain kaataa hänen suuhunsa konjakkia ja antaa hänen istua tuolissani tointumassa sill’aikaa kun tarkastin huonetta. Huomasin pian että anastaja oli jättänyt jälkiä käynnistään, ikkunapöydällä näkyi lyijykynää terotettaessa syntyneitä siruja ja myös pieni pala lyijyä. Se lurjus on ilmeisesti kopioinut käännöstä sellaisella vauhdilla, että kynän kärki on katkennut ja hänen on ollut pakko terottaa se.

– Mainiota! sanoi Holmes, jonka hyvä tuuli palasi sitä mukaa kuin asia alkoi kiinnostaa häntä. Teillä on kuitenkin ollut onnea.

– Siinä ei ollut vielä kaikki. Minulla on uusi kirjoituspöytä, joka on päällystetty hienolla, punaisella nahalla. Sekä Bannister että minä voimme mennä valalle siitä, että se oli aivan eheä ennen, mutta nyt huomasin siinä uurteen, ei naarmun, vaan oikean uurteen, ainakin kolme tumaa pitkän. Ja vielä on pöydällä jokin musta taikina- tai savipallo, johon oli sekottunut sahajauhoja. Olen aivan varma, että nämä merkit on jättänyt se, joka on ollut huoneessa ja kopioinut käännöksen. Mutta mitään jalanjälkiä tai muita merkkejä hänen sielläolostaan ei ollut. Olin aivan neuvoton, kunnes äkkiä muistin teidän olevan kaupungissa ja kiiruhdin etsimään teitä. Auttakaa minua, herra Holmes! Huomaatte kai, kuinka tukala tilanne on: joko minun täytyy saada syyllinen selville tai on koko tutkinto lykättävä siksi, kunnes uusi kirjoitus on laadittu, ja sitä ei taas voi tehdä ilman selitystä, joka saisi aikaan ennenkuulumattoman skandaalin ja pilaisi koko yliopiston maineen. Ennen kaikkea haluan asian päättyvän hiljaisuudessa ja nopeasti.

– Otan sen kernaasti tehdäkseni, sanoi Holmes, nousi ja veti päällystakin ylleen. Jutussa on jotain mielenkiintoista. Onko luonanne käynyt ketään senjälkeen kun saitte paperit käsiinne?

– Kyllä, Daulat Ras, hindulainen ylioppilas, joka asuu samassa rakennuksessa kuin minä. Hän tuli kysymään minulta tutkinnosta.

– Pitäisikö hänen ottaa osaa siihen?

– Pitäisi.

– Ja paperit olivat teidän pöydällänne?

– Mikäli muistan olivat ne kokoonkäärityt.

– Mutta hän saattoi nähdä, että se oli korehtuuri?

– Se on mahdollista.

– Kukaan muu ei ollut huoneessa?

– Ei.

– Tiesikö kukaan, että korehtuuri oli siellä?

– Kukaan ei nähnyt lähettiä, joka toi ne.

– Tiesikö Bannister mitään?

– Ei, kellään ei ollut selkoa siitä.

– Missä Bannister on nyt?

– Hänhän säikähti niin, raukka, että minä jätin hänet tuoliin istumaan. Minulla oli niin kiire saada puhua kanssanne.

– Jätittekö oven auki?

– Jätin, mutta ensin panin paperit lukon taa.

– Siis, herra Soames, ellei hindu nähnyt, että paperit olivat korehtuuria, on se, joka on lukenut ne, tullut sisään ja huomannut ne sattumalta tietämättä etukäteen niiden olevan siellä?

– Niin minusta tuntuu.

Holmes hymyili epämääräistä hymyä.

– Hyvä, sanoi hän, menkäämme nyt paikalle. Tämä ei kuulu sinun alaasi, Watson, sillä ei ole mitään tekemistä ruumiillisen terveyden kanssa. Mutta tule mukaan, jos haluat. Nyt, herra Soames, palvelukseksenne!

Asiakkaamme työhuoneen leveä, matala ikkuna vietti vanhan opiston vanhanaikaiselle pihalle päin. Goottilaiskaarinen ovi johti kuluneille kiviportaille. Opettajan huone sijaitsi alakerrassa. Yläpuolella asui kolme ylioppilasta, yksi kussakin kerroksessa. Oli jo hämärä saapuessamme salaperäisen tapauksen näyttämölle. Holmes pysähtyi ikkunan eteen ja kurkisti ylös. Sitten hän meni sen luo ja nousi varpailleen, niin että saattoi nähdä sisään.

– Hänen on täytynyt tulla ovesta, sanoi oppinut asiakkaamme. On ainoastaan yksi ruutu, jota käy avaaminen.

– Vai niin, sanoi Holmes hymyillen samoin kuin aikaisemmin. Niin, silloin on kai parasta, että menemme sisään.

Herra Soames avasi oven ja antoi meidän astua huoneeseen. Me pysähdyimme kynnykselle Holmes’in mennessä tutkimaan mattoa.

– Täällä ei ole mitään, sanoi hän, ja tuskin sitä saattoi odottaakaan näin kuivana päivänä. Vahtimestarinne näyttää tointuneen täydelleen. Te jätitte hänet tuoliin, mihin?

– Tuohon ikkunan luona olevaan.

– Vai niin, tämän pienen pöydän ääreen. Voitte tulla sisään, olen tarkastanut maton. Sitten tämä pieni pöytä. On helppoa ajatella, kuinka kaikki on käynyt. Henkilö on tullut sisään ja ottanut paperit liuskan toisensa jälkeen kirjoituspöydältä. Hän muutti ne ikkunapöydälle, koska voi siitä nähdä, tulisitteko te pihan yli.

– Sitä hän ei itse asiassa voinut nähdä, sanoi Soames, sillä minä tulin sivuportista.

– Vai niin! Mutta se oli joka tapauksessa hänen tarkoituksensa. Saanko nähdä noita liuskoja. Ei mitään sormenjälkiä – ei! No, hän otti ensin tämän ja kirjoitti. Kuinka pitkä aika siihen saattoi kulua, jos hän käytti kaikkia ajateltavia lyhennyksiä? Neljännestunti, korkeintaan. Sitten hän heitti pois sen liuskan ja otti toisen. Hän kopioi sitä parhaillaan, kun teidän paluunne sai hänet syöksymään tiehensä; ja hänellä mahtoi olla kiire, koska ei ehtinyt edes järjestää papereita, ettette huomaisi jonkun olleen huoneessa. Ettekö kuullut askeleita portaista tullessanne sisään ulko-ovesta?

– Sitä en pannut erikoisesti merkille.

– No, hän kirjoitti niin innokkaasti, että katkaisi kynänsä kärjen ja sai terottaa sen, kuten olette kertonut. Tämä on hyvin mielenkiintoista, Watson. Kynä ei ollut mikään tavallinen. Se oli harvinaisen suuri ja pehmeä, väriltään se oli sininen, tehtailijan nimi oli painettu hopeakirjaimilla ja jälellä oleva pätkä on vain puolentoista tuuman pituinen. Ottakaa selko sellaisesta kynästä, herra Soames, niin mies on käsissänne. Jos lisään että hänen veitsensä on suuri ja tukeva, niin siitä voi olla teille hyötyä.

Herra Soames tuntui hiukan hämmentyneeltä kuullessaan nämä yksityiskohdat.

– Voin kyllä ymmärtää kaiken muun, sanoi hän, paitsi sitä, ettei lyijykynä olisi sen pitempi.

Holmes näytti puusiruja, jossa oli kirjaimet nn ja pieni tyhjä paikka niiden jälessä.

– Näettekö tämän?

– Kyllä, mutta en voi kuitenkaan....

– Watson, huomaan tehneeni sinulle vääryyttä. On muitakin sinun laisiasi. Mitä tämä nn nyt voi olla? Tiedätte että Johann Faber on tunnetuin noista tehtailijoista. Tämä siru on luonnollisesti siitä kynästä, jossa nuo kirjaimet ovat olleet ja kynästä on jälellä se osa, jossa on ”Faber” sekä hiukan muuta.

Hän kohotti pientä pöytää sähkövaloa vasten.

– Toivoin että, jos paperi oli kyllin ohutta, kirjoitus olisi jättänyt jälkeä kiillotettuun pintaan. Mutta en näe mitään. Katsokaamme nyt kirjoituspöytää. Onko tämä se taikina, josta puhuitte? Pyramiidin muotoinen ja paikoin ontto sekä sahajauhoja seassa, kuten sanoitte. Tämä on todellakin mielenkiintoista. Ja uurre – ensin se alkaa pienellä viirulla ja päättyy karkeaan naarmuun ja loveen. Olen hyvin kiitollinen, että osoititte tämän minulle, herra Soames. Minne tämä ovi johtaa?

– Makuuhuoneeseeni.

– Oletteko ollut siellä senjälkeen kun kaikki tämä tapahtui?

– En, riensin suoraan teidän luoksenne.

– Haluaisin kurkistaa sinne, jos saan luvan. Niin ihana vanhanaikainen huone! Oletteko ystävällisiä ja odotatte, kunnes olen tarkastanut lattian. Ei! – ei mitään, ja tuo verho – ah! – sen taakse ripustatte vaatteenne. Jos jonkun olisi pakko piiloutua tähän huoneeseen, täytyisi hänen mennä tuon verhon taakse, sillä matalan sängyn alle ei voi ryömiä. Ei kai siellä sattumalta ole ketään?

Holmes veti jännittyneenä ja eräänlaisella innolla verhon syrjään, mutta muuta ei paljastunut kuin kolme tai neljä pukua, jotka riippuivat pitimissään. Holmes antoi verhon pudota ja kääntyi taas huoneeseen päin.

Äkkiä hän kumartui alas.

– Mutta mitä tämä on? sanoi hän.

Se oli pieni kokkare jotain mustaa, pehmeää ainetta, aivan samaa kuin se mitä olimme nähneet kirjoituspöydällä. Holmes piteli sitä kädessään ja katseli tarkkaan.

– Vieraanne näkyy olleen myös täällä, herra Soames.

– Mutta mitä tekemistä hänellä on ollut täällä?

– Se on kai kyllä selvää. Te palasitte aivan äkkiarvaamatta ja hän syöksyi tänne piiloon.

– Mutta herra jumala, silloinhan on mies ollut suljettuna tänne koko sen ajan, minkä puhuin Bannister’in kanssa.

– Siltä näyttää.

– Ei, erehdytte varmasti. Huomasitteko makuuhuoneen ikkunan?

– Samassa kehyksessä kolme eri ikkunanruutua, joista yhtä käy avaaminen ja joka on tarpeeksi suuri miehen päästä läpi.

– Ja sitten se viettää pihan nurkkaan päin, joka on sangen vähän näkyvissä. Hän on varmasti tullut sisään ikkunasta, pudottanut tuon esineen ja viimein huomattuaan oven olevan auki paennut sitä tietä.

Holmes pudisti kärsimättömästi päätään.

– Olkaamme kaikin mokomin järkeviä, sanoi hän. Olen muistavinani teidän kertoneen, että on kolme ylioppilasta, jotka käyttävät portaita ja joiden on kuljettava teidän ovenne ohi.

– Niin.

– Ja kaikki aikovat tutkintoon?

– Kyllä.

– Onko teillä mitään aihetta epäillä ketään heistä erityisesti?

Soames epäröi.

– Se on arkaluontoinen kysymys, sanoi hän. Ei tahdo kernaasti herättää epäluuloja, kun ei ole mitään todisteita.

– Lausukaahan epäluulot, niin minä koetan hankkia todisteet.

– No, silloin kuvailen teille lyhyesti nuo kolme nuorta miestä. Lähinnä yläpuolellani asuva on nimeltään Gildchrist, erinomainen oppilas ja hyvä urheilija, on voittanut monta palkintoa opistolle kriketissä, kilpajuoksuissa ja hypyissä. Hän on reipas kelpo nuorukainen. Hänen isänsä oli kuuluisa sir Jabeg Gildchrist, joka saattoi itsensä häviöön kilpajuoksuilla. Hänen poikansa on köyhä, mutta tarmokas ja ahkera. Hän tulee varmasti suoriutumaan.

Hänen yläpuolellaan asuu Daulat Ras, hindu. Hän on tyyni ja hiljainen, kuten hindut tavallisesti, taitava aineissaan, vaikkakin kreikassa heikko. Luotettava ja huolellinen.

Ylinnä asuu Miles Mc Caren. Hän on erinomainen, kun hän vain tahtoo työskennellä, yliopiston parhaita lukupäitä, mutta hän on nuori ja epävakainen. Ollessaan täällä ensimäistä vuotta hän oli vähällä tulla karkoitetuksi jonkun pelijutun tähden. Koko tämän lukukauden hän on ollut laiska ja odottaa siis varmasti tutkintoa eräänlaisella levottomuudella.

– Siis häntä epäilette?

– En tahdo juuri väittää sitä, mutta noista kolmesta on hän se, josta on vähimmän kohtuutonta ajatella jotain tuon tapaista.

– Ymmärrän. Nyt haluaisin puhutella vahtimestari Bannister’ia.

Tämä oli pieni, parraton, laiha, harmaantukkainen 50-vuotias mies. Hän ei ollut vielä tointunut tästä rauhallisen elämänsä häirinnästä. Hänen kasvonsa nytkähtelivät hermostuneesti eikä hän voinut pitää sormiaan alallaan.

– Tutkimme parhaillaan tätä ikävää juttua, Bannister, sanoi herra Soames.

– Niin, sir.

– Te jätitte avaimen oveen, vai kuinka? sanoi Holmes.

– Kyllä, sir.

– Eikö ollut ihmeellistä, että tulitte tehneeksi sen juuri tänään, jolloin nuo paperit olivat sisällä?

– Se on suuri onnettomuus, sir. Mutta minulle on tapahtunut samoin ennenkin.

– Mihin aikaan menitte huoneeseen?

– Noin puoli 5. Siihen aikaan herra Soames’illa on tapana juoda teetä.

– Kuinka kauan viivyitte?

– Kun näin ettei hän ollut sisällä, käännyin heti takaisin.

– Katselitteko pöydällä olevia papereita?

– En, sir, kuinka voitte luulla sellaista?

– Mistä johtui että unohditte avaimen oveen?

– Minulla oli teetarjotin kädessä ja aioin palata hakemaan avainta, mutta sitten unohdin sen.

– Ja ovi oli sitten lukitsematta koko ajan?

– Niin, sir.

– Ja kuka huoneessaolija tahansa saattoi päästä ulos?

– Niin, sir.

– Kun herra Soames huusi teitä, säikähditte kovin?

– Kyllä, sir. Mitään tämän kaltaista ei ole sattunut koko sinä aikana, minkä olen ollut täällä. Olin vähällä pyörtyä, sir.

– Saatan kuvitella. Missä olitte alkaessanne tuntea väsymystä?

– Missäkö olin, sir? Aivan oven vieressä tietysti.

– Mutta tehän istuitte ikkunan luona olevassa tuolissa? Minkä vuoksi menitte muiden tuolien ohi?

– Sitä en tiedä, sir, en välittänyt, mihin jouduin.

– En luule hänen olleen juuri tolkussaan sillä hetkellä, herra Holmes. Hän näytti todellakin heikolta, oli aivan harmaa kasvoiltaan.

– Olitte ehkä täällä herra Soames’in mentyä?

– Kyllä, mutta vain pari minuuttia. Sitten lähdin, lukitsin oven ja menin huoneeseeni.

– Ketä epäilette?

– Ah, en uskaltaisi milloinkaan epäillä ketään, sir. En usko että yliopistossa on ainoatakaan nuorta herraa, joka voisi tehdä sellaisen teon. Ei, sir, en usko sitä.

– Kiitos, hyvä on, sanoi Holmes. Mutta, se oli totta: oletteko kertonut jollekin nuorelle herralle, jota palvelette, että jotain on hullusti?

– En, sir, en sanaakaan.

– Ettekö ole nähnyt ketään heistä?

– En, sir.

– Hyvä. Nyt, herra Soames, haluaisin mennä pihalle, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.

Nuo kolme akkunaa olivat kaikki valaistut.

– Kettunne ovat kaikki pesissään, näen minä, sanoi Holmes. Vieläpä näyttää yksi heistä olevan sangen levoton

Se oli hindu, jonka varjo vilahteli lakkaamatta kierrekaihtimella osoittaen, että hän käveli edestakaisin huoneessaan.

– Haluaisin nähdä heidät lähempää, sanoi Holmes. Käykö se päinsä?

– Käyhän toki. Heidän huoneensa ovat yliopiston vanhimmat eikä ole ollenkaan harvinaista, että niitä näytetään vieraille. Tulen itse mukananne.

– Mutta älkää mainitko mitään nimiä! sanoi Holmes kolkuttaessaan Gildchrist’in ovelle.

Pitkä, solakka, tuuheatukkainen nuori mies avasi ja pyysi meitä kohteliaasti astumaan sisään kuultuaan asiamme. Huoneessa oli tosiaankin muutamia keskiajan rakennustaiteen näytteitä ja Holmes ihastui niin, että tahtoi välttämättä piirtää osan niistä muistikirjaansa; sitten hän sattui katkaisemaan kynänsä kärjen, sai lainata nuoren miehen kynän ja viimein veitsen terottaakseen omansa. Sama vahinko sattui hänelle hindun luona; pieni, hiljainen, koukkunenäinen nuorukainen istui vilkuillen meihin ja huokasi ilmeisesti helpotuksesta lähtiessämme. En voinut huomata Holmes’in vielä päässeen rikollisen jäljille. Kolmannella ovella kävi meille vielä huonommin, sitä ei avattu ensinkään, vaan sensijaan saimme kuulla joukon kirouksia ja haukkumasanoja sisäpuolelta.

– Minua ei liikuta, keitä olette! Painukaa helvettiin, karjui kiukkuinen ääni. Minulla on tutkinto huomenna enkä halua itseäni häirittävän.

– Semmoinen häpeämätön vintiö, sanoi herra Soames mennessämme portaita alas. Hänhän ei kyllä tiennyt minun olevan mukana, mutta joka tapauksessa hänen käyttäytymisensä oli sangen hävytöntä ja miltei epäilyttävää nykyisissä olosuhteissa.

Holmes’in vastaus oli perin kummallinen.

– Voitteko sanoa minulle, miten pitkä hän on? sanoi hän.

– Sitä en osaa sanoa, herra Holmes. Hän on pitempi kuin hindu, mutta ei niin pitkä kuin Gildchrist. Ehkä viisi jalkaa ja kuusi tuumaa.

– Se on tärkeä tieto, sanoi Holmes. Ja nyt hyvää yötä, herra Soames!

– Mutta paras herra Holmes, huudahti seuralaisemme äänessään mitä syvin pettymys, ettehän aio jättää minua tällä tavalla? Ette suinkaan vielä ole päässyt tilanteesta selville. Huomenna on tutkinto ja tänä iltana on tehtävä jotakin. En voi sallia tutkintoa pidettävän, jos käännös on luettu.

– Antakaa asian olla sellaisenaan. Aamulla aikaisin tulen luoksenne ja silloin voin ehkä sanoa mitä on tehtävä. Mutta siihen mennessä ette saa ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, ei mihinkään!

– Ei, ymmärrän.

– Voitte olla aivan huoletta. Me selvitämme kyllä pulmanne. Vien mukanani tämän viimeksi löytämämme saven ja puusirut. Hyvää yötä!

Tultuamme pimeälle pihalle vilkaisimme taas ikkunoihin. Hindu käveli yhä edestakaisin, mutta toisista emme nähneet vilaustakaan.

– No, Watson, mikä on sinun mielipiteesi asiasta? kysyi Holmes päästyämme kadulle. Tämä on vain pieni seurapeli, eikö totta? Meillä on kolme nuorta miestä. Yhden heistä täytyy olla syyllinen. Kenen sinä valitset?

– Sen, joka oli niin hävytön. Ja hindu näytti myös hiukan luihulta. Miksi hän käveli sillä lailla edestakaisin.

– Se ei merkitse mitään. Niin tekevät monet opetellessaan jotain ulkoa.

– Hän katseli meitä niin kummallisesti.

– Samoin tekisit sinä, jos joukko vieraita häiritsisi sinua päivää ennen tutkintoa, jolloin jokainen minuutti on sinulle kallis. Ei, siihen en kiinnitä huomiotani. Kynät ja veitset – kaikki olivat kunnossa. Mutta tuo.....

– Kuka?

– Tarkoitan Bannister’ia. Mitä osaa hän näyttelee tässä?

– Hän tuntuu ehdottomasti rehelliseltä.

– Niin, mutta sehän se juuri on sekavaa tässä. Minkä vuoksi ehdottomasti rehellinen ihminen ... niin, niin .... tässähän on vihdoinkin suuri paperikauppa. Menkäämme sisään.

Kaupungissa oli ainoastaan neljä sellaista puotia ja Holmes koetti jokaisesta etsiä vastinetta siniselle puusirulle. Kaikissa paikoissa tarjouduttiin hankkimaan sellainen kynä, mutta missään ei ollut semmoista sillä kertaa, se kun oli aika harvinainen, mitä suuruuteen tulee. Ystäväni ei näyttänyt kuitenkaan enää alakuloiselta tappionsa johdosta, vaan kohautti puolittain huvitettuna hartioitaan.

– Ei hyödyttänyt, sanoi hän. Se oli viimeinen ja miltei ainoa jälkeni ... ja kello on kohta yhdeksän – olen muistavinani, että emäntämme puhui jotain vihreistä herneistä kahdeksan ajoissa. Ja sinä säännöllisine elintapoinesi luulet kai, että minä vaivun uneen samaan aikaan kuin sinäkin, mutta siitä ei tule mitään ennenkuin olen ratkaissut hermostuneen yliopistonopettajamme, hänen huolimattoman vahtimestarinsa ja noiden kolmen ylioppilaan arvoituksen.

Sitten Holmes ei puhunut enää asiasta, vaan istui ajatuksiinsa vaipuneena myöhäisen päivällisemme jälkeen. Seuraavana aamuna kahdeksan ajoissa hän tuli huoneeseeni juuri kun olin pukeutunut.

– Nyt on aika lähteä, Watson, sanoi hän. Voitko tulla toimeen ilman aamiaista?

– Kyllä toki.

– Soames on luonnollisesti erittäin kiihoittuneessa mielentilassa siksi kunnes annamme hänelle tietoja.

– Onko sinulla jotain kerrottavaa hänelle?

– Onhan minulla jonkunverran.

– Oletko tehnyt johtopäätöksiä?

– Kyllä, rakas Watson, olen ratkaissut arvoituksen.

– Saamatta mitään tietoja eilisen jälkeen?

– Oh, en ole turhan takia noussut vuoteesta niin tavattomaan aikaan kuin klo 6. Katsohan!

Hän ojensi kätensä näyttäen minulle kolmea pientä, mustaa savipyramiidia.

– Eilenhän sinulla oli vain kaksi?

– Niin, ja tänään sain yhden lisää. Kyllä on oikein olettaa, että tämä kolmas on kotoisin samasta paikasta kuin nuo edellisetkin. Mutta vapauttakaamme nyt Soames ystävämme levottomuudestaan.

Opettaja raukka oli todellakin surkeassa mielentilassa. Parin tunnin kuluttua oli tutkinto alkava eikä hän vielä tiennyt, pitikö hänen aiheuttaa häväistysjuttu vai sallia syyllisen ottaa osaa tutkintoon. Holmes’in saapuessa hän riensi tätä vastaan kädet ojennettuina.

– Jumalan kiitos että tulitte! Pelkäsin että olitte toivottomana hyljännyt koko asian. Mitä minun tulee tehdä? Pidetäänkö tutkinto?

– Pidetään.

– Mutta se lurjus, joka...

– Hän ei tule ottamaan osaa siihen.

– Tiedättekö kuka hän on?

– Kyllä, luulen niin. Ja ellei asia saa tulla julkiseksi, täytyy teidän suoda meille itsellemme eräänlainen tuomiovalta ja muodostaa pieni tuomioistuin. Istu sinä tuohon, Watson, ja te tähän, Soames, olkaa niin hyvä. Minä asetun nojatuoliin tähän keskelle. Nyt herätämme kyllä kauhua syyllisessä omassatunnossa. Oletteko ystävällinen ja soitatte.

Bannister tuli sisään ja hätkähti nähdessään meidät.

– Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi, sanoi Holmes. Ja nyt Bannister, tahdotteko olla ystävällinen ja sanoa koko totuuden eilisestä tapahtumasta.

Mies tuli yhtä valkeaksi kuin hänen omat hiuksensa.

– Olen sanonut kaikki, sir.

– Eikö teillä ole mitään lisättävää?

– Ei, sir.

– Silloin on minun tehtävä teille pari kysymystä. Kun istuitte eilen tuohon tuoliin, niin ettekö tehnytkin niin peittääksenne erään esineen, mikä olisi ilmaissut, kuka oli käynyt huoneessa?

Bannister oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.

– En, sir.

– Se oli vain olettamus, sanoi Holmes. Tunnustan avoimesti, etten kykene näyttämään toteen sitä. Mutta se tuntuu uskottavalta samoinkuin sekin, että päästitte ulos sen joka oli makuuhuoneessa heti kun herra Soames oli mennyt tiehensä.

Bannister kostutti kuivia huuliaan.

– Siellä ei ollut ketään, sir.

– Sepä oli vahinko, Bannister. Tähän saakka olette kenties puhunut totta, mutta nyt tiedän teidän valehtelevan.

Miehen kasvoille levisi juron uhmaava ilme.

– Siellä ei ollut ketään, sir.

– Kas niin, Bannister!

– Ei, sir. Ei siellä ollut ketään.

– No, silloin en väittele kauempaa. Mutta pyydän teitä jäämään huoneeseen. Asettukaa makuuhuoneen ovelle. Ja nyt herra Soames, olkaa niin ystävällinen ja menkää noutamaan nuori Gildchrist tänne.

Hetkistä myöhemmin palasi Soames oppilaansa kanssa. Tämä oli miellyttävän näköinen nuori mies, solakka, joustava ja kirkaskatseinen. Hänen silmänsä harhailivat levottomasti ja pysähtyivät viimein alakuloisina syrjempänä seisovaan Bannister’iin.

– Sulkekaa ovi, sanoi Holmes. Nyt ei kukaan kuule meitä, herra Gildchrist, eikä kenenkään tarvitse tietää, mitä olemme puhuneet keskenämme. Voimme olla täysin suoria toisiamme kohtaan. Haluamme tietää, kuinka te, herra Gildchrist, kunniallinen nuori mies, tulitte tehneeksi sellaisen teon kuin tuo eilinen?

Poika parka säpsähti ja loi pitkän, moittivan katseen Bannister’iin.

– Ei, sir, huudahti tämä, ei, herra Gildchrist, en ole sanonut sanaakaan!

– Kyllä, nytpä sanoitte, virkkoi Holmes. Bannister’in sanoista ymmärrätte kai, herra Gildchrist, että asemanne on horjuva ja että vain avoin tunnustus voi pelastaa teidät.

Gildchrist seisoi hetkisen hiljaa koettaen hillitä itseään, mutta sitten hän heittäytyi yht’äkkiä kirjoituspöytää vasten nojalleen ja alkoi kiihkeästi nyyhkyttää peittäen kasvonsa käsiinsä.

– Älkäähän nyt, sanoi Holmes lohduttaen, erehtyminen on inhimillistä eikä kukaan voi syyttää teitä kylmäveriseksi rikolliseksi. Ehkä teille on helpompaa, jos minä kerron herra Soames’ille, mitä on tapahtunut? Voitte oikaista, jos olen väärässä. Haluatteko? Niin, älkää välittäkö vastata, kuunnelkaa vain, etten tee teille vääryyttä.

Siitä hetkestä, herra Soames, jolloin sanoitte, ettei kukaan, ei edes Bannister, voinut tietää paperien olevan teidän huoneessanne, rupesi asia saamaan määrätyn muodon mielessäni. Käännöksen painajan saattoi jättää pois laskusta; hänellähän oli tilaisuus jäljentää se kotonaan. Samoin oli sen tuojan laita. Välistä ajattelin, että jos korehtuuri oli kokoonkääritty, ei hän voinut edes tietää, mitä se sisälsi. Mutta toiselta puolen tuntui uskomattomalta sellainen sattuma, että joku rohkenisi tulla tänne muitta mutkitta ja että paperit juuri silloin olisivat täällä. Sen ajatuksen hylkäsin. Tulija tiesi paperien olevan täällä. Mutta miten hän sen tiesi?

Kun tulin huoneenne ulkopuolelle, katselin ikkunaa. Te huvititte minua otaksumalla minun luulevan, että joku yrittäisi keskellä kirkasta päivää, kaikki nämä ikkunat vastassaan hiipiä teidän huoneeseenne sitä tietä. Sehän oli järjetön ajatus. Minä vain katsoin, kuinka pitkä miehen tulisi olla voidakseen ohi kulkiessaan nähdä pöydällä olevat paperit. Minä olen kuusi jalkaa enkä saattanut nähdä kirjoituspöytää vaikeudetta. Minua pienemmälle se olisi mahdotonta. Siitä ymmärrätte, miksi minulla oli syytä uskoa, että pisin ylioppilaanne oli epäiltävin.

Tulin tänne sisälle ja puhuin kanssanne sivupöydästä. Kirjoituspöydästä en päässyt selville, ennenkuin kerroitte, että Gildchrist oli kilpajuoksija ja hyppääjä. Silloin ymmärsin koko jutun ja tarvitsin sitten vain pari lopullista todistetta mielipiteeni tueksi.

Tapahtuma oli tällainen. Tämä nuori mies oli harjoitellut hyppyä kentällä. Hän lähti kotiin jaloissaan urheilukengät, jotka kuten tiedätte, ovat varustetut suurilla piikeillä. Kulkiessaan teidän ikkunanne ohi hän huomasi, pitkä kun oli, paperit pöydällä ja arvasi mitä ne olivat. Mitään ei olisi tapahtunut, ellei avain olisi ollut lukossa. Kun hän näki sen, pälkähti hänen päähänsä äkkiä mennä sisään katsomaan, oliko käännös todellakin pöydällä. Sehän ei ollut vaarallista, sillä hänhän saattoi sanoa vain tahtoneensa katsoa, olitteko te sisällä, voidakseen kysyä teiltä jotakin.

No, kun hän huomasi, että se oli tosiaankin korehtuuri, niin hän lankesi kiusaukseen. Hän pani kenkänsä pöydälle. Mitä te laitoitte ikkunan luona olevaan tuoliin?

– Hansikkaani, sanoi nuori mies.

Holmes loi Bannister’iin voitonriemuisen katseen.

– Hän pani hansikkaansa tuolille ja otti lehden toisensa perästä kopioidakseen ne. Hän luuli herra Soames’in tulevan pääportista ja että hän silloin näkisi hänet. Kuten tiedämme, hän tulikin sivuportista. Äkkiä hänen askeleensa kuuluivat ovelta ja oli mahdotonta paeta. Hän unohti hansikkaansa, mutta otti kenkänsä rynnätessään makuuhuoneeseen. Te näette, että uurre pöydässä on syvempi sillä puolella, se osoittaa, että kengät on nykäisty sille taholle ja että herra Gildchrist pakeni sinne. Kengän piikistä lohkesi maakokkare pöydälle ja makuuhuoneeseen putosi toinen. Olen ollut kentällä tänään ja nähnyt sen mustan ruopan, jossa urheilevilla nuorukaisilla on tapana hypätä, ja otin mukaani möhkäleen sitä sekä hiukan sahajauhoja, jota sirotellaan kentälle lipeämisen estämiseksi. Olenko esittänyt asian oikein, herra Gildchrist?

Tämä oli noussut.

– Olette, sir.

– Mutta Herran tähden, Gildchrist, eikö teillä ole mitään lisättävää? huudahti Soames.

– Kyllä, sir, vaikka tämä kuulustelu on saanut minut menettämään malttini. Tässä on teille kirje, herra Soames, jonka kirjoitin varhain tänä aamua vietettyäni unettoman yön. Silloin en tiennyt, että rikokseni oli tullut ilmi. Tässä se on, sir. Siitä voitte lukea, että olin päättänyt jäädä pois tutkinnosta. Minulle on tarjottu erästä paikkaa Rhodesiassa ja minä matkustan heti Etelä-Afrikkaan.

– Minua ilahduttaa kuulla, ettette aikonut käyttää hyväksenne vääryydellä hankkimaanne etua, sanoi Soames. Mutta miksi muutitte suunnitelmanne.

Gildchrist osoitti Bannister’ia.

– Hän voi selittää sen, sanoi hän.

– Niin, Bannister, sanoi Holmes, minusta oli selvää, että vain te saatoitte päästää ulos tämän nuoren miehen, kun olitte yksin sisällä ja sitten lukitsitte oven jälestänne. Sillä oli uskomatonta, että hän olisi hypännyt ulos ikkunasta. Tahdotteko nyt selittää syyn tuohon tekoonne?

– Teidän olisi ollut helppo keksiä se terävällä järjellänne, jos vain olisitte tiennyt, että minä olen aikoinani ollut hovimestarina sir Jabeg Gildchrist’illä, nuoren herran isällä. Hänen jouduttuaan häviöön tulin tänne, mutta en unohtanut koskaan entistä isäntääni, vaikka hänen oli käynyt huonosti. Ainoa mitä saatoin tehdä menneitten aikojen vuoksi oli pitää huolta nuoresta herrasta. Ja tullessani nyt tänne eilen, kun herra Soames oli kutsunut minua, huomasin kaikkein ensiksi herra Gildchrist’in hansikkaat tuolla tuolilla. Tunsin ne hyvin ja ymmärsin, miksi ne olivat siinä. Jos herra Soames näkisi ne, tulisi kaikki ilmi. Vaivuin istumaan tuolille eikä mikään olisi saanut minua lähtemään siitä ennenkuin herra Soames oli mennyt. Silloin tuli minun nuori herrani, jota olen kantanut käsivarsillani, ja hän tunnusti minulle kaikki. Eikö ollut itsestään selvää, että halusin pelastaa hänet, ja eikö ollut luonnollista, että puhuin hänelle niinkuin hänen isävainajansa olisi puhunut ja koetin saada hänet luopumaan rikoksella saavuttamastaan edusta? Voitteko moittia minua siitä, sir?

– En todellakaan, sanoi Holmes sydämellisesti. Niin, nyt on asia selvä, herra Soames, ja meidän aamiaisemme odottaa kotona. Nyt menemme, Watson. Ja mitä teihin tulee, nuori mies, niin luulen että teillä on edessänne valoisa tulevaisuus Rhodesiassa. Kerran olette langennut syvälle, näyttäkää nyt, miten korkealle voitte kohota!

Lähde: Doyle, A. Conan 1927: Valtiosalaisuus: ynnä muita salapoliisikertomuksia. Suomennos. Carl Geislerin kustannustoimisto, Helsinki.