Kolminainen kuolema

Kolminainen kuolema Kirjoittanut Otto Manninen

Yks ystäväkriitikko, toinen vihamies

ja kolmas kojukuningas, leveä lihamies.

Yks ulkona ulvoi, yks suitsutti loukkoon,

yks nylkypuukkoa joudutti joukkoon.

Niin johdolla tuon jalon kolmois-oppaan

otus joutui ostajan joulusoppaan.

Meni, mist’ on niin moni mennyt muukin,

läpi Suomen kuunpäiväisen kultaruukin.

Jäte sentään jäi – sit’ ei kieltää sovi,

näes maassa on museo, muusain hovi.

Sijan faunafennica-eksemplaarit

saa aina, vaikk’ ahtaat on hylly-paarit,

sisusnäyte jahka on spriissä ja jahka

on naftaliinilla parkittu nahka.

Ei sieltä se siirry, ei nouse, ei putoo.

Tomugloorian vuodet sen korviin kutoo.

Mut surmatun sielu on rauhaa vailla,

sen pakko on harhata haamujen lailla.

Kun keskiyön kaameat kellot kajaa,

veripaikalle sen veto kumma ajaa.

Sitä polttaa kohtalon kolkko pulma:

elon mailta miks ero joutui julma?

Kisat miksi kirkkahan, nuoren aamun

piti vaihtaa jo virkaan haikean haamun?

Jos yksin tai kaksin ois vaaninut vaara,

ois vanheta saanut kuin Abraham ja Saara.

Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.