Koppitoverille

Koppitoverille. Kirjoittanut Hilja Tamminen

Yksin vuotehella valvon.

Ristikkojen varjot seinään piirtyy.

Muistikuvat hennot sieluun siirtyy,

yhtä vainen hellien mä palvon.

Muistot muut kun hukkuu unhon vesiin,

kirkkaana se yhä kohoo esiin,

kuni kuuhut alta pilvi kalvon.

Kenen on tuo kuva hento,

johon yhä kiintyy sydän rukka?

Nainen on se nuori, tummatukka.

Sukulainen ei, vaan vieras, vento.

Päilyy sinisilmiensä syvyys,

otsalla on lempeys ja hyvyys;

takana sen aatoksien lento.

Yhteen vankilassa tultiin;

asunnoksi saimme saman kopin,

siellä hänet tuntemahan opin.

Toveruuttaan vaihtaisi en kultiin!

Saman luojan oomme käsialaa,

sama hehku sieluissamme palaa,

eipä tukehtua voi se multiin!

Unhottaisinko sen ajan. –

Syvennyimme moniin kysymyksiin,

päätelmihin usein saimme yksiin.

Unhotimme kahleet, vankimajan

runotarten mailla liidellessä.

Laulus heleänä helkkyessä,

sielu kohos yli aineen rajan!

Aikaa ihanata moista!

Yhteisiä oli itkut, surut,

yhteisiä pienet ilon-murut.

Soimannut ei konsaan toinen toista.

Erossakin yhteishenki elää!

Sisimpääni laulus yhä helää.

Aika rientää, muistoas ei poista!

Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.