Siirry sisältöön

Korpien raatajat

Wikiaineistosta
Korpien raatajat.
Juhlaruno Suup. 4:ssä L. S. ja U. juhlissa 1908.
Kirjoittanut Simo Korpela


Näet temppelin tuolla. Sen juurella kansa,
Omat isämme ja äitimme nukkuu.
Puun alla he huokaavat vaivoistansa,
Puun latvassa käköset kukkuu.
Nimet unholan kirjoihin aika jo siirsi
Tuon raatajapolven vapaan.
Mut ainiaaks’ siltä he nimensä piirsi
Tähän maahan ja kansamme tapaan.
Tämä maa oli lettoista rummakkosuota,
Kun työnsä he, ahkerat, alkoi,
Avun antoa eivät he kruunulta vuota,
Nevat itse he pelloiksi halkoi.
Hiki-otsin he karvasta pettua syöden
Sai peltoa korvesta vääntää,
Tätä peltoa, jota nyt leikkiä lyöden
Heidän lapsensa kylvölle kääntää.
Ei auringon noususta auringon laskuun
Pois ehtinyt työstänsä kukaan,
Silt’ ehtoolla niukka on saalis taskuun,
No, paljon ei vaadittukaan.
Usein palkaksi jäi vain oljet ja vehneet,
Yön halla kuin haukkeli jyvät.
No miksi ei työstä he lakkoa tehneet?
Oli siihen he liiaksi hyvät.
Käsivarttensa voimaan ja Jumalan tahtoon
He luotti, ei juonehen halpaan,
Ain’ ollen valmisna työhön ja ahtoon
Ja torvien kutsuissa kalpaan.
Ja puhteita pitkiä talvisten iltain
He henkensä virkeheks’ vietti,
Ja veisteli ansaita aattehen siltain
Ja taivahan tahtoa mietti.
Niin jättivät meille he raivatut luhdat
Ja viljaa kasvavat pellot.
He jättivät saunat ja aitat ja huhdat
Ja kirkot ja kirkonkellot.
He jättivät lempeät laulut ja sadut,
Pyhät kirjat ja katkismukset.
Niin hiihtivät meille he onnehen ladut
Ja sitoivat jalkaamme sukset.
Käy, jälkeisö, kunnolla viitottu ties,
Ja hoitaos perintös niinkuin mies!
Viel’ olkoon se kauniimpi jäädessä meiltä,
Kuin itse saimme sen heiltä.
Mut työhön, niin työhön se velvoittaa,
Sanat suuret ei korpia viljaviks’ saa,
Niin ruumihin työhön ja hengen työhön,
Sit’ ilman me uuvumme yöhön.
Isät raivasi meille jo rintavat maat
Ja syrjihin soitten hakkasi haat.
Me suurentakaamme ne pellot ja aumat
Ja karjain mylvivät laumat.
Takamaille sa raatajan-katsanto luo!
Siellä valkean sammalen peitoss’ on suo,
Siell’ aarteita piiloss’ on sammalen alla,
Siell’ liikkuupi nyt vain halla.
Pois turhuuden loisto ja harsot ja muut!
Ja kourahan kuokat ja kohennuspuut!
Ja kaivamaan suost’ esiin viljojen kultaa
Ja polttamaan rahkasta multaa.
Taas kauniimpi, kalliimpi on isänmaa,
Kun peltona kaikki sen suot rehottaa,
Kun kyntäjä niitäkin kylvölle auraa
Ja ne kasvavat ruista ja kauraa.
* * *
Käy, jälkeisö, kunnolla viitottu ties!
Ja hoitaos perintös niinkuin mies!
Mut työtä kun teet varaks’ ruuan ja vaatteen
Älä unhota kylvöä aatteen!
Meill’ laaja on henkinen viel’ erämaa,
Oi koska sen viljalle raivatuks’ saa!
Viel’ aarteita paljon on sammalen alla,
Ne hoitaa nyt vaan halla.
Pois arkuus ja toivoton hervottomuus!
– Joka päiväll’ on neuvo jos vaarakin uus. –
Käy viisautt’ tietojen lähteillä juomaan!
Käy aatteita saamaan ja luomaan!
Kysy paljon, mut aattele viel’ enemmän,
Niin huomaatpa seikkojen selviävän,
Ajun voimia huomaat sä löytyvän sulia
Perin tuhmaksi ain’ ivatulla.
Niin pystyt sä itseäs hallitsemaan,
Ja arvoa muiltakin ansaitsemaan.
Niin tottakin kuulut sa kansojen joukkoon,
Et jähmety jäämeren loukkoon.
Taas kauniimpi, kalliimpi on isänmaa,
Tääll’ arvonsa tieto kun kaikilta saa.
Taas kirkkaammin kaikuvi kansani kieli,
Ja kirkkaampi kansan on mieli.
* * *
Käy, jälkeisö, kunnolla viitottu ties!
Ja hoitaos perintös niinkuin mies!
Kykys henkiset kirkasta, Luojalta saadut!
Jos et, sinä kansana kaadut.
Tääll’ uskottomuutta on vaaraksi maan,
On korpia raakuuden turmiokkaan,
On puolueraivoa veljien kesken,
On sortoa orvon ja lesken.
Alas huudetaan usko. Oi käyköhön niin!
Alas tulkoon se mieliin kylmentyviin!
Alas töllihin pieneen ja linnahan suureen!
Alas toimen jok’ainoan juureen!
Alas veljesrakkautt’ elvyttämään!
Ja oikeutt’ orpojen selvittämään!
Ylös saamahan rahkasta sydämen kulta
Ja kasvulle luomahan multa.
Niin poistuvi raakuus ja valhe ja yö
Ja onneks’ on oppi ja tieto ja työ,
Niin, meillä on voimaa, jos meillä on usko.
Se onnemme aamun on rusko.
Taas kauniimpi, kalliimpi on isänmaa,
Tosi jumalanpelko kun tääll’ asustaa.
Oi heliämmin soikaa te kirkkojen kellot,
Ett’ elpyisi sydänten pellot!


Lähde: Korpela, Simo 1914: Elämän keskeltä: uskonnollisia runoja. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.