Korven keskellä

Korven keskellä. Kirjoittanut Antti Rytkönen

Karun korven keskellä Pohjassa

eli katajainen kansa,

ja se korvet raatoi ja perkasi

ja muokkasi aurallansa.

Ja keskellä korpea kolkkoa

se taisteli, taisteli, kesti,

ja hallan ja nälkäkuoleman

sen kuokka ja kirves esti.

Vaan milloinkaan se ei sortunut,

ei konsa sen pettänyt tarmo,

sen oma kuntonsa kohotti,

ei antimet eikä armo.

Ja keskellä korpea kolkkoa

se kannelta helkytteli,

ja metsän pimeässä pirtissä

sen laulujen henki eli,

ja se peistä ja nuijaa heilutti

kun uhkasi sorto, väärä,

ja se tunsi sen: valohon, vapauteen

oli sillä matkansa määrä.

Ja siksi se valon ja vapauden

sydänverellä omakseen osti,

ja siksi se valon temppelin

joka korven laitahan nosti.

Mut pimeät vallat ne pelkäsivät

valonvirtaa voimakasta,

ja pimeät vallat ne tahtoivat

valon estää virtaamasta.

Ja pimeät vallat ne nousivat,

ukonpilvinä valon ne peitti,

ja keskelle kolkkoa korpea

ne kansan pimeään heitti.

Mut valonvirta on voimakas,

ken vois sen kulkua estää,

se ikuisuudesta syntynyt on

ja ikuisuutehen kestää.

Ukonpilvet ne valon jos peittääkin,

uhka haihtuva on se vain hetken;

sen jälkeen kahta näät kauniimman

valon valtavan voittoretken.

Sen jälkeen entistä uljaammin

taas nousee jumalan tammi,

sen jälkeen entistä armaampi

on loiskina metsälammin.

Sen jälkeen kahta kauniimmin

taas sinelle siintää salo,

sen jälkeen kahta kirkkaammin

joka majahan välkkyy valo.

Lähde: Rytkönen, Antti 1900: Lauluja. Helsinki.