Kosinto

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kosinto.
(V. S:n suomennos).
Kirjoittanut Alfred Hedenstierna


Hän oli nuori, iloinen mies, kaikkien suosima, kävi siistipukuisena, oli ylevä ja suoritti määrälleen vekselinsä sekä omasi oivallisen ruokahalun. Hän lempi erästä neitoa, jolla oli yhtä runsaasti rahoja kuin L. O. Smith’illä valtio-etuisia esityksiä, oli raju kuin Imatra, siveä kuin rouva Andersson-Meijerhjelm, lempeä kuin äsken pesty flanellröijy, kaunis kuin Vapunpäivä ja hyvä kuin onnistunut läskipannukakku.

Heidän istuessaan vapaassa, ihanassa luonnossa, katseli neitonen ujosti kenkänsä kärkiin toivoen nuorukaisen tekevän juuri tunnustuksensa. Ja nuorukainen aukasikin sydämensä, aikoi paikalla kietaista kätensä neitosen kaulan ympäri, kun äkisti synkistyivät miehuulliset kasvonsa, huulet alkoivat värähdellä tautimaisesti, vasen käsi vetäsi mahaansa ja – sanaakaan ei kuulunut hänen huuliltansa.

– Voitteko pahoin, herra Pekkanen? kysyi ihana neito kokien hymyillä ystävällisesti, niin ettei keinotekoiset etuhampaansa olisi näkyneet.

– Niin ... n ... i ... i ... n, armaani sanoi hra Pekkanen.

– Puhu totta, Pekkanen; joku hirmuinen muisto sälähti meidän välillemme juuri tärkeimmällä hetkellämme ... onkohan se kamala muisto tekemästäsi rikoksesta?

– Armas, minä vannon sinulle, ettei omaatuntoani paina mikään muu, rikos kuin se että kerran Anttila ja kumppaneilla palvellessani otin 25 pennisen ja sillä ostin Matti Meikäläisen.

– Älä koe narrata minua Pekkanen, lausui tyttöraukka. – Luuletkos etten ymmärrä että samalla silmänräpäyksellä kun olit voittanut nuoren tytön myöntymyksen, häpeä sanaani, tunkeutui silloin syntien sielusi sumupeitteestä esiin uhkaava, jonkun muun naisen kuva jonka kukatiesi olet ... hyvä Jumala!.. namuisilla vietellyt.

– Ne ovat paljaita aatekuvianne vaan, armaani; minä vannon, että ne kaikki ovat perättömiä.

– Onko teillä ... lapsi? minä tahdon tietää koko totuuden!

– Minä vannon...

– Vait! Ei sanaakaan! Jos lapsi elää tahdon minä ottaa sen hoitooni ja kasvattaa sitä hentoa olentoa kaikella äidillisellä hellyydellä, rakastaa sitä omanani, mutta totuuden täytyy ennen kaikkia tulla ilmi. Kuule totuutta Pekkanen.

– Mina olen viat..

– Vait, Pekkanen miksikäs äsken kävit niin synkäksi, niin kauhean muotoiseksi?

– Sitä en voi Herran nimessä sanoa, mutta vannon..

– Älä vanno! Muista kuinka kävi Heikkilän Samulille käräjillä viinajutussa. Kuinka vanha on lapsi- Pakkanen?

– Ei minulla ole mitään lasta. Syvä suru kattoi kummankin nuoren kasvoja. Poika halusi olevaksi edessään lämmitetyn junan, joka hänen suorastaan kiidättäisi tuonelaan – ja tyttö taas puolestaan itkien rukoili Jumalaa, että hän heti saisi levätä siistissä ruumisarkussa, jota ruusatut harsot kannen kulmassa koristaisivat itse nukkuessaan valkeassa silkkipuvussa.

Niin istuivat he kumpikin ääneti, väärin ymmärtäen toisiansa kokonaisen tunnin. Päivä laskeui ja lammaslaumat määkyivät laaksossa, rengit kulkivat paitahihaisillaan kotiin iltasilla ja luonnon iso tuntikello löi illan juhlahetkeä lehmuksen latvoissa suloisella huminallaan harakka-emon syötellessä isoja matoja pienoisilleen puussa pesässään rakastajan päitten yläpuolella. Tuska ja epäluulo riehui kummankin sydämmessä. Vihdoinkin luuli tyttö saavansa pojan tunnustamaan, lausuen:

– Mikä on pojan nimi?

Pekkanen pyysi vaan toiste anteeksi, sanoen ettei hänellä ole ollut tekemistä muun pojan kanssa kun Anttilan ja kumpp. talon ja toisen konttoristin kanssa yhtenä palkanneet tunniksi keilipojan vesiparannuslaitoksessa, ja tästähän ei mielestään ollut mitään tunnon asiaa painona kun poika oli saanut heiltä kummaltakin palkakseen 25 penniä; mutta mitä tuon keilipojan nimi oli, sitä ei Pekkanen muistanut.

– No, sano minulle, sano taivaan tähden, mistä syystä lennähti rakkaille kasvoillesi tuo synkeä varjo juuri silloin kuin sielumme tuli rynnätä yhtenä ensisuutelun autuutta nauttimaan?

Pekkanen ehdotti nyt ottamaan sen suutelun n:ron, mutta tyttö väitti ei huolivansa suutelua n:ron 2 siltä joka on turmellut viattomuuden, onnen sekä mielen rauhan. Vihdoinkin lausui hän:

– Hyvää yötä, Pekkanen!

– Hyvää yötä, enkeli! kuiskasi Pekkanen, mutta istui hiljaa paikallaan kostealla ruoholla aikomatta vähääkään lähteä tyttöä saattamaan vasikkahaan läpi, vaikka hyvin tiesi tytön pelkäävän siellä olevaa isoa härkää. Eipä hän noussut edes ylöskään kumartamaan, vaan nosti lattiaan kyynelsilmin päätänsä nyökyttäen, lausuen kerran myöskin hyvää yötä.

Tyttö astui suruissaan edelleen iso mustikan pilkku vaatetuksessa. Hän päätti kokonaan luopua elon iloista, ja sen sijaan uhrata jälellä olevan elämänsä lohdutukseksi ja avuksi sairaille ja viheliäisille, kutoa sukkaa torpan lapsille sekä kirjoittaa raamatun lauseita kirjanmerkkeihin.

Mutta seuraavana päivänä kun hän aikoi kauravellikuppi kädessä mennä köyhän vaimon luo, joka oli saanut kolmoset, kohtasi hän Pekkasen, jota marhaminta povitaskussa katseli sopivaa puuta mihin hirttäytyis.

Nyt tekivät he sen sopimuksen, että jos Pekkanen voipi tyydyttävästi puhdistaa puolensa tytön isälle tuosta äkillisestä muodonmuuttamisesta hellimmällä hetkellään sitte – miten naissuvun on tapa ei mitään jättää puolitekoiseksi – menevänsä hänen kanssansa naimisiin.

Pekkanen kevensikin sydämensä tarkalla tunnustuksella ukolle, jota ystävällisesti taputtaen häntä olkapäälle antoi 10 pennin sikarin ja arveli: ”olisihan se voinut käydä hullummastikin”.

Pekkasen mentyä syöksyi toisesta ovesta tyttö sisään, isänsä jalkoihin heittäytyen rukoillen saavansa tietää tuota kamalaa salaisuutta. Rakas vanhus siveli hellästi tyttärensä ruskeita kutria, suuteli hänen kyyneleisiä kasvojansa ja otsaansa, lausuen:

– Pieni tytön tynkkäni! Ei saa ihmetellä hänen miesparan silloista hämillistä tilaa, kun kumpikin housunviilekkeen nappi irtaantui juuri silloin kun hän sinua kosioi parhaillaan.


Lähde: Turun Lehti 24.1.1888.