Kosken laulu

Kosken laulu Kirjoittanut Kaarlo Kramsu

Istui kosken partahalla

Päiväkaudet poikanen,

Katsoi kosken aaltoloita,

Laulua sen kuunnellen.

Lauloi koski voimakkaasti

Ikivanhaa lauluaan.

Haaveet kummat kuulijalle

Mieleen nosti kuohustaan.

Viekotellen, hurmaavasti

Kosken huima laulu soi.

Vaivoin poika kotiin mennä,

Erota sen luota voi.

”Mitä koski lauleleepi,

Kertoo aalto vaahtopää?

Laulun sanat kuulen, mutta

Niit’ en taida käsittää”.

”Kosken huminasta soivat

Sanat kauniit, kamalat;

Selittää kun niitä koitan,

Toisiinsa ne haihtuvat”.

”Kyllä kerran kosken kumman

Laulun täysin ymmärrän:

Kyllä mieltä ikä antaa,

Silloin sanat selitän”.

Näin hän mietti. Vuodet vieri;

Mieheks varttui poikanen.

Harhailtuans maailmalla,

Joutui kotiin lapsuuden.

Lauloi koski voimakkaasti

Ikivanhaa lauluaan.

Kaukaa laulun kuuli, tunsi

Kumman tunnon rinnassaan.

Mielt’ ol’ ikä antanunna,

Nyt hän laulun käsittää.

Näin ne laulaa kosken aallot,

Matkamiestä tervehtää:

”Kaukaa turhaan ihmislapsi

Rauhaa etsii, anelee;

Vaikka koski vieressänsä

Rauhan hälle tarjoilee”.

”Täällä haihtuu elon tuskat

Reunains yli yltyneet:

Tänne riennä, hautaa tänne

Elos toiveet pettyneet!”

Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.