Siirry sisältöön

Koskenlaskian morsiamet

Wikiaineistosta
Koskenlaskian morsiamet

Kirjoittanut August Ahlqvist


»Äl’, armas Annani, vaalene,
Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!
Sen voimaa en tosin vallitse,
Ei löydä se koskaan rauhaa,
Mut kellä sen kalliot tiedoss’ on,
Niin sille se nöyr’ on ja voimaton».
Niin virkkoi Vilhelmi Annalleen,
Ja itsekin purteen astuu,
Ja päästi purtensa valloilleen,
Sen koskessa laidat kastuu,
Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.
»Voi, kuinka kirkas on illan kuu,
Ja välkkyvä virran kalvo!
Ei linnut liiku, ei oks’, ei puu,
Ei muut kuni tähdet valvo;
Voi kuinka nyt kuolema kaunis ois,
Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!»
Näin Anna äänteli hiljalleen,
Sen silmähän kyynel entää;
Mut koski se kiihtyvi eellehen,
Sen voimassa venhe lentää;
Vaan Vilho on oppinut laskemaan,
Tää kulku se on hänen riemujaan.
Jo laski poikana purressaan
Hän Lyyjoen kaikki kosket,
Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
Se kasteli hältä posket;
Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
Jot’ ei olis tottunut välttämään.
Mut kosken kuumassa kuohussa,
Juur’ jossa sen juoksu suorin,
On, päällä vaahtinen vaippansa,
Yks’ Ahtolan neito nuorin;
Se Vellamon karjoja paimentaa,
Ja koskien kuohua katsahtaa.
Sydän on Vellamon neidollai
Sen vaahtisen vaipan alla,
Ja lemmen liekki se aallossai
Voi syttyä niinkuin maalla;
Ja Vilhoa neitonen Vellamon
Jo katsellut kauvan ja liioin on.
Ja tuostapa neitosen rintahan
On syttynyt outo mieli,
Povensa kuulevi huokaavan,
Mut kertoa ei voi kieli;
Hän kuohujen keskehen istuksen,
Siin’ ainakin Vilhoa vuotellen.
Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa,
Kuin Pohjolan vankin myrsky,
Se kons’ on aaltojen harjalla,
Kons’ yltäkin käypi hyrsky;
Mut itse perässä hän pelvott’ on,
Vaan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Vellamon neitonen
Sen vastahan uida täyttää:
»Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
Jok’ immeltä silmään’ näyttää? –
Voi, voi mua, Vellamon neitonen,
Sill’ ompi jo kultana ihminen!»
Jo päättää Vellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa,
Ja kosken pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
Ja hän kera kultansa kuolon saa.
Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
On Vellamon neidon paasi,
Se paasi, jolla hän Vilhelmin
Veneen sekä onnen kaasi,
Mut neitosen itsensä kerrotaan
Meressä murehtivan rakkauttaan.


Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.