Kotiinpaluu (Grunert)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kotiinpaluu

Kirjoittanut Carl Grunert
Suomennos. Saksankielinen alkuteos Heimkehr teoksessa Der Marsspion und andere Novellen, 1908.


Kotiinpaluu.

Mies syöksyi ylös asemanportaita, sivumennen pikaisesti vilkaisten kirjakauppiaan näytekaappia.

Vielä hetkisen pidätti häntä piletintarkastaja.

Jo kuului lähtömerkki, ja ähkyen lähti veturi liikkeelle. Vikkelästi hypähtäen pääsi Tilvas viimeiseen vaunuun ja heittäytyi hengästyneenä lähimpään nurkkaan. Vaunussa oli paitsi häntä vain pari muuta henkilöä. Vinosti vastapäätä istui nuori mies, nähtävästi kauppias, hänen oikealla puolellaan oli vanhanpuoleinen herra. Jälkimmäinen herätti oitis hänen mielenkiintoansa. Jokin erikoinen vaikutuspiiri ympäröi hänen olemustaan, arvotuksellinen tenhovoima, mikä meidän kuivan tieteellisenä aikakautenammekin salaperäisenä erottaa toiset henkilöt tavallisten ihmisten tasosta. Ulkonaisesti kiinnitti hänen huomiotaan hänen pitkä partansa, ei yksin pituutensa, vaan ennen kaikkea värinsä vuoksi. Se muistutti hopeanharmaan välkkyvänä hienoa metallikudelmaa, ja näytti kuin vuodet eivät olisi värittäneet sitä sellaiseksi, vaan että se oli ollut sellainen alusta alkaen. Mies näytti olevan huononäköinen. Hänellä oli nenällään omituisen väriset ja merkillisesti hiotut silmälasit. — Tilvas herkesi tarkastamasta naapuriaan ja sulki hetkeksi väsyneet silmänsä. Hänen sielunsa silmäin ohi vierivät päivän aherruksen kuvat: hän ajatteli aamutuntien opetustyötä, joka tuotti hänelle niin paljon iloa, mutta myöskin kulutti hermoja, niukkoja päivällispöydässä vietettyjä kotoisen onnen hetkiä, sitten uurasta iltaan asti kestänyttä laboratoriotyötä ja usein, kuten tänäänkin, vielä iltahetkinä pidettyä esitelmää. Sehän oli totisesti kuumeista kiirettä, oikeaa ajojahtia, jota kesti vuodesta vuoteen.

Hän muisteli nuoruuttaan...

Miten toivorikkaana hän olikaan syössyt elämään! Häntä kantoivat nuoruuden voimakkaita siipiä loistavammat toiveet. Runous värihohtoineen ympäröi hänen sieluaan, suojellen, kantaen ja siunaten.

Runous! Ah, mihin se olikaan jäänyt kaikkina näinä viime vuosina! Taistellen täytyi hänen anastaa niukat runouden hetket. Ja »runous vaatii koko ihmisen».

Viime vuodet olivat olleet vaikeita. Kuolema oli iskenyt ammottavia aukkoja hänelle rakkaitten henkilöitten piiriin, kohottaen uhkaavasti häntä kohden luisevaa kättään. Ankara sairaus oli pitänyt häntä kauan aikaa vuoteeseen sidottuna. Tuosta pahalta ajasta oli jäänyt katkera muisto: entinen ehtymätön ruumiin ja hengen joustavuus näytti iäksi hävinneen. Hermot eivät tahtoneet enää jaksaa! — Hänen naapurinsa liikahtaminen herätti hänet ajatuksistaan.

Vanha herra näytti nukahtaneen. Hän oli ottanut pois silmälasinsa ja oli peittänyt silmänsä oikealla kädellään. Vasemmassa kädessä hänellä oli nuo omituiselta näyttävät silmälasit, ja sen rento alas painuminen oli pelästyttänyt Tilvasta.

Hän huomasi, että silmälasit milloin hyvänsä voisivat vierähtää lattialle unen herpauttamista sormista. Hän ei tahtonut herättää nukkujaa tuollaisen pikkuasian tähden — ja siksi hän otti huolehtivasti ja hiljaa silmälasit vanhuksen kädestä.

Koneellisesti hän kohotti ne silmilleen ja katsahti niihin nähdäkseen, miten ne oli hiottu ja minkälaista lasia ne olivat...

Mutta hän oli samassa vähällä pudottaa ne kädestään...

Mitä hän oli nähnyt?

Kauhun ja ihmetyksen sekaisella kummastuksella Tilvas tarkasti silmälaseja. Miten moinen saattoikaan olla mahdollista?

Hetkisen hän luuli näkevänsä unta...

Mutta olihan hän valveilla! Hän näki ympärillään kaiken olevan ennallaan: valaistun vaunun molempine matkustajineen.

Vinosti häntä vastapäätä istui yhä tuo liikemieheltä näyttävä nuorukainen. Hänen kasvojensa piirteet olivat raikkaat ja tarmokkaat.

Kun Tilvas kolmannen kerran kohotti salaperäiset silmälasit nenälleen, näki hän kolmannen kerran sen, mikä häntä kaksi kertaa oli niin kauhistanut...

Hän näki vastassa istuvan ruumiillisen kuoren lävitse — hänen sieluunsa — ikäänkuin, käyttääksemme karkeata vertausta, monimutkainen automaatti äkkiä olisi tullut läpinäkyväksi, jotta saattoi tarkastaa sen salaista koneistoa. Hän ei voinut selvittää itselleen, miten moinen saattoi olla mahdollista — mutta hän ei nähnyt enää siroa nuorta liikemiestä, vaan raa’an itsekkään ihmisen — näki silmälasien käsittämättömän vaikutuksen avulla vastapäätäistujan ajatuskoneistoon, näki, kuinka miehen aivot juuri punoivat suunnitelmaa, miten hän huomenna, ollessaan yksinään päällikkönsä kanssa toimistossa, tekisi jättiläisvarkauden. Tilvas näki koko rikollisen suunnitelman aivan kuin se olisi syntynyt hänen omissa aivoissaan. Hän tarkasti hauskasti järjestettyä nahkalla verhottua konttorihuonetta, vanhan liikkeenjohtajan ystävällisiä hyvänsuopia kurttuisia kasvoja ja viisaita silmiä. — Hän näki, miten nuori mies aikoi käyttää hyväkseen hetkeä, jolloin hänen esimiehensä tavalliseen tapaansa kääntyisi pienen seinäkaapin puoleen ottaakseen sieltä sikarin. Sinä hetkenä hän aikoi takaapäin karata hänen kurkkuunsa...

Hän ei tietystikään nähnyt sitä ruumiillisesti: hän otti vain osaa nuorukaisen sieluntoimintaan — mutta kuitenkin siten ikäänkuin toisen isojenaivojen lokeroissa tapahtuvat hermovärähtelyt olisivat kristallilasien läpi kulkiessaan muuttuneet uudenlaisiksi ja tavallisten valonvärähdysten tavoin tulleet näkyviksi.

Tahtomattaan Tilvas käänsi katseensa syrjään vaunun tyhjälle sivulle. Silloin hän näki lakka- ja maalipeitteen läpi puuseinän syiden vapisevan nopeasti kulkevan junan voimakkaista tärähdyksistä, näki, miten rautaiset kiinnikkeet, niitit ja ruuvit olivat melkein äärimmilleen kuormitetut ja näki niiden vääntyneen pahasti enimmin kestävyyttä kysyvissä kohdissa...

Vaununseinältä osui hänen katseensa avonaisen ikkunan läpi syksyiseen yöhön.

Mutta taivas, joka hänestä vielä äsken, hänen tullessaan rautatieasemalle, oli näyttänyt niin tummalta ja valottomalta, leimusi ennen aavistamattoman tähtikirkkaana — ikäänkuin hän äkkiä olisi kohonnut 10 000 metrin korkeuteen tahi maan ilmakehä tullut ohuemmaksi.

Hän otti ihmelasit silmiltään.

Kaikki oli taas entisellään!

Häntä vastapäätä istui nuorukainen kasvoillaan hyvinkasvatetun miehen läpinäkymätön ilme — rautatievaunu näytti lujalta ja vankalta — ja öinen taivas oli musta ja synkkä kuin ennen...

Mutta moinenhan oli mahdotonta, yksinkertaisesti peräti mahdotonta! Sellaisia silmälaseja ei ollut olemassa!

Uudelleen hän kohotti lasit silmilleen.

Silloin hän näki vielä jotakin, joka yhdellä kertaa käänsi hänen ajatuksensa uudelle suunnalle.

Hän oli siirtänyt katseensa lähinnäolevaan suljettuun vaununikkunaan.

Ikkunaruutu, jonka taustana oli tumma taivas, oli aivan kuin heijastava peili.

Hän näki oman itsensä — tiedon lasien lävitse!

Oliko tuo olio hän?

Nuo kasvot varjonkaltaisine piirteineen? Nuo omituiset, kuin toisesta maailmasta katsovat silmät? Silmäterät, vieläpä koko kehäkalvo näyttivät kirkkailta, aivankuin sisältäpäin valaistuilta, ja hänestä tuntui, kuin hän noiden uksien lävitse olisi katsonut sisään omaan itseensä!

Ja hän näki — tai oikeammin hänen isojenaivojensa lokeroissa tapahtuvat molekyylien salaperäiset värähtelyt tulivat silmälasien välityksellä valovaikutuksina näkyviksi —, miten hänen hermojensa nerokas koneisto työskenteli vain viimeisten voimantähteiden varassa, — hän näki edessään miljoonia kertoja suurennettuna aivosolujen leikin kuvaamattoman ihmeellisenä pienoismaailmana, — hän näki hermokeskuksensa lesitiinivarastojen sortuneisuuden, kuin se olisi ollut elollisten kristallien pienoispalatsina, jonka ympärillä sisäänmurtautuva virta pauhasi...

Hän näki lopun — varhaisen lopun!

Väristys kulki läpi hänen jäseniensä — hänet valtasi järkyttävä tunne hänen siten katsellessaan kohtaloaan suoraan kasvoista kasvoihin. Hän oli jälleen ottanut silmälasit pois nenältään. Mikä hirmuväline nuo silmälasit olivatkaan? Kuka oli arvotuksellinen vanhus, joka käytti niitä?

Kuka oli tuo hänen oikealla puolellaan oleva pelottava naapuri? Häneen tahtoi hän vielä lopuksi kohdistaa silmälasien paljastavan vaikutuksen.

Nopeasti hän kääntyi vanhukseen päin ja aikoi kohottaa lasit silmilleen —

Silloin hän näki salaperäisen matkatoverinsa ihmeellisesti loistavat silmät suunnattuina juuri häneen, ja niiden katse tunkeutui kuin peitsi hänen lävitseen.

Hämmästyneenä ja hämillään hän ojensi hänelle silmälasit.

»Suokaa anteeksi, hyvä herra. Luulin teidän nukahtaneen ja pelkäsin silmälasien putoavan kädestänne.»

Sanomatta sanaakaan, verkalleen kumartaen valtavaa päätään vieras otti lasinsa takaisin ja nousi ylös lähteäkseen vaunusta, sillä juna vihelsi juuri.

Nuori liikemieskin nousi ylös lähteäkseen hänen jälkeensä junasta. Joko ei vieras huomannut hänen olevan takanaan tai oli hänellä kova kiire, — hän paiskasi vaununoven kiivaasti perässään kiinni.

Ovi osui kaikella voimallaan nuoren liikemiehen oikeaan käteen!

Kauhistuttavasti kiljaisten syöksyi vammansaanut vaunusta. Ja siihen huudahdukseen heräsi Tilvas.

Hän näki aseman kirkkaat lyhdyt. Ihmeissään hän katsahti ympärilleen ja — huomasi olevansa yksin vaunussa.

Oliko hän vain nähnyt unta?

Mitä oli omituinen salaperäisen naapurin kohtaaminen? Mitä hänen ihmelasiensa paljastukset?

Oliko kaikki pelkkää unta? Mutta eihän saata milloinkaan uneksia niin johdonmukaisesti ja merkillisesti!

Kuka oli vieras, joka näki enemmän kuin muut ihmiset?

Ja miten hän saattoi ajatella pelottavia asioita, joita ihmeelliset lasit olivat paljastaneet hänelle?

Häntä vastapäätäistuva tuli hänen mieleensä ja musta suunnitelma, jonka syntymisen omituiset lasit olivat hänelle näyttäneet.

Oliko lopultakaan vain onneton sattuma ruhjonut nuorukaisen oikeaa kättä? Oliko arvotuksellinen vanhus katsonut ihmelaseillaan hänenkin lävitseen ja tahallaan herpaissut hänen kätensä, ennenkuin hän ehti suorittaa rikollisen tekonsa.

Kuin leimahtava liekki iski äkkiä tuo ajatus hänen mieleensä! Ei — ei! Se ei voinut olla vain unta ja mielikuvitusta! Ei ainakaan hänen suhteensa! Hänelle oli tiedonlasien läpi katsahtaminen tuonut pelastavan totuuden, viimeisen, katkeran välttämättömyyden!

Nopeasti hän nousi ylös ja astui vaunusta. Juna oli jälleen juuri lähdössä liikkeelle.

Hän seisoi yksinään pienen pysäkin asemasillalla. Vielä oli hänen sielunsa täynnä sitä, mitä hän oli äsken kokenut. Ihmeellinen sallimus oli hänelle lähettänyt tämänpäiväiset elämykset. Voimakas käsi oli kerran tarttunut hänen elämäänsä. Hän tunsi, että hän oli katsonut itse totuuden vakaviin, ankariin kasvoihin — ja hänen sielunsa oli parantunut!

Toiseksi hän tahtoi tulla tästä hetkestä alkaen. Hänelle vielä suodun ajan hän tahtoi käyttää paremmin — itseänsä ja omaisiaan varten, eikä enää tuhlata aikaansa kaikenlaisissa hajottavissa, kuluttavissa toimissa, jotka pirstoivat hänen voimiaan! Tästä lähin hän tahtoi elää sielunsa ja sen kaipauksen mukaisesti.

Hän levitti kätensä —, öiseen pimeyteen — aivankuin hän olisi tahtonut syleillä jotain korkeaa, näkymätöntä, ja intohimoisena rukouksena pursuivat sanat hänen sielunsa syvyyksistä, puhjeten ilmoille:

Viel’ anna kerran mulle sylis’ suoja,
ma kunnes vaivun kohtuun mustan mullan.
sa elonjumalatar, suuri Luoja,
suo anteeks mulle, aikaa sielun kullan
pois luoda kuona, joka voimat peittää.
Viel’ onnekkaampi arpa anna heittää!

Viel’ elonsykkees tuntea suo taajat
ja päivänhehkun anna sieluun palaa,
viel’ laske ympärillein siipes laajat,
suo hengen lentää, kunne kaipuu halaa —
vain kerran, kunnes lankee iki-ilta —
suo kevät kaunis, aamu taivahilta.

C. Grunert.

Lähde: Nuori Voima no 5 1.1.1919, s. 141–154 (13–16)