Kotiinpaluu (Manninen)
| Kotiinpaluu Kirjoittanut Otto Manninen |
- Kuin kiehtovin Kirke, kuin tenhoavin Delila
- suvimaan sulot rannat ne hurmaten loisti ja hohti.
- Mutt’ äkkiä silloin kuin kurkien kiitävä kiila
- kaikk’ aatokset siivin sinkosi pohjoista kohti.
- Siell’ ainoa ilmojen all’ oli oikea paikka,
- se raikas ranta, mi rauhattomuuteni viihtää.
- Pikalähtö – ei auta muu – pikavauhtia, vaikka
- teräsorhin on kiireessä kitka nyt, mahdoton kiihtää!
- Ohi vilisi maat. Yhä pohjoisempana puhkui
- juna juostessaan ja vingahti veturin pilli.
- Kevät! Pohjola! Siellä, siell’ urvut nuoret jo uhkui.
- Kuin houkutushuuto se humisi, vieno ja villi.
- Ja huimana kunne jok’ aatos jo edellä hyökkää,
- olen siis, olen vihdoin, vihdoin itse jo siellä.
- Näen tuttuja vain: mäen vakaa honka se nyökkää:
- »Elinjuurias ethän pettänyt pitkällä tiellä?»
- Ja lammen aamuinen, uneksivainen laine,
- sinikaihoa katseessa, minuun silmänsä luopi:
- »Mikä kaukaisilta on mailta ja meriltä maine?
- Joko tullessaan suvi soutavan sotkani tuopi?»
- Ja kuusi myös, kotikuusi, siintävin siimein,
- vain latva kultana hohtaen huomenen koissa,
- se virkkaa: »Tulithan, tulithan vieraista viimein.
- Sua kaipasin, kauan viivyit, veikkonen, poissa!»
- Ja pienen pienoisen, lempeän, leikkivän nuhteen,
- oi ystävät, tervehdyshymyynne piilevän huomaan
- kuin viime häiveenä pitkän ja pimeän puhteen:
- »Sinut, sinutkin talveen ois tarvittu rattoa tuomaan!»
- Tulis olla mun tuntoni haavoina kaikkien harhain,
- mitä seikkailin ma, kun tie veti vierahin viirein,
- tähän tuohon kun pantu on aikani, voimani parhain,
- tätä tuota kun tuomiset myös ovat, koottua kiirein.
- Mutt’ ei, kevät sees, kevät laupias käy mua vastaan,
- jos tuhlaajapoikana tulenkin, laatii jo juhlaa,
- maan luvatun, lumotun loihtii se pohjolastaan,
- se siintoa, sointua, kukkia, kaikkea tuhlaa.
- Se ihmeen tekee: voin iloita vielä kuin lapsi,
- sydän oudosti sykkii, onnesta itkee ja nauraa.
- Käy vakkoineen vakomaalt’ isä valkeahapsi,
- isä itse – ken siellä nyt kylväis muu kevätkauraa!
- Ja toinen on – tuo, joka vankkana vakoa ajaa,
- visu veljeni, vaalija viljansa, tarhansa taimen.
- Hän hoitaa huolella karjaa ja maata ja majaa,
- minä huoleton vain olin tuulien, pilvien paimen.
- Ja tuoll’ oma äiti, niin hopeakutri ja kuuru,
- pihapihlajan alla jo hyörii puuhaten pöytää.
- Emon silmä on kirkas, ei himmennä huolien huuru.
- Ilon, kadonneeksi jo itketyn, taas sydän löytää.
- Mitä siitä, jos matkasin maita ma harhaan ja hukkaan!
- Jo on taidollisempien, voitollisempien vuoro.
- Kotiranta näin kuunaan viel’ ennen ei puhjennut kukkaan,
- näin helkkynyt ei kevätleivojen korkea kuoro.
- Mitä siitä, jos miettisikin veli mielin nuivin:
- »Kevätkiireen keskellä juhlako joution vuoksi!»
- veli, jonk’ osa ain’ oli kannikka kovin ja kuivin,
- tylyt työn oli valjaat, kun toinen valtoinna juoksi!
- Käyn luo, käden upotan jäykkään mä känsäkouraan:
- sen vaivasta leipäni, ah – emon leipoman, maistoin!
- Olen onnesta päihtynyt, varmaan kai vähän houraan,
- vaan täält’ imen intoni kaikin juurteni vaistoin.
- Minä koin, mit’ on kuulua yhteen, kuulua tänne
- pyhän ehdottomasti, eroittamattomasti,
- sydänsäikein kaikin – kuin liiaksi kiskottu jänne
- ne värisi, kaipasi, kestämisrajaansa asti.
- On tääll’ oma pohjani, täällä jo ammoisin polvin,
- täält’ alkoi kerran ja tänne sai palata retki.
- Tääll’, alla aamun hohtavan temppeliholvin,
- nyt sydämessäni on syvä hartaushetki.
Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.