Kotimaista kirjallisuutta (Yksin)

Kotimaista kirjallisuutta. Kirjoittanut Kasimir Leino

Yksin kirj. Juhani Aho: Porvoossa, Werner Söderström. Hinta 2 m. 80 p. Sivuluku 159.

Juhani Aho on epäilemättä etevin nykyisistä suomenkielisistä kirjailijoistamme. Hänellä on ensistäänkin täydellisesti vallassaan Suomen kieli hienouksineen, rikkauksineen, vivahduksineen, ja sen ohessa on hänen esitystapansa osoittautunut kehityskykyiseksi siinä määrin, että syystä voimme kysyä, tokko löytyykään pohjoismaissa, monta kirjailijaa, jota stiilin suhteen häneltä etusijan veisi. Kieli on hänen käsissään kuin vaha tai juokseva metalli, jota hän on tottunut mielin määrin muotoilemaan; hienolla, n. s. vapaaehtoisella luontevuudella antaupi se hänen ajatuksensa palvelukseen näyttäen meille milloin kokonaisemmin, milloin yhtenäisemmin tekijänsä henkisen elämän kulkua.

Mitä tässä olemme sanoneet, se tosin jossain määrin ulottuu Juhani Ahon kirjailijatoimeen ylipäänsä, mutta erittäinkin tarkoitimme tätä hänen viimeksi ilmestynyttä teostansa ”Yksin”. Siinä nimittäin näemme, minkä suuren edistysaskeleen hän valtion kustantaman Pariisinmatkansa kautta on esitystapansa suhteen ottanut.

Se tosisuomalainen kirjoitustapa, joka hänellä ennen on ollut, se on kyllä säilynyt, mutta sen ohessa on hän ranskalaisilta mestareilta imenyt tuon selvän, voimallaan, lyhyenlaisen ja sattuvan lauserakennuksen, joka ranskalaisille aina on antanut etevämmyyden muitten kansojen kirjallisuuden suhteen – ainakin muodollisessa suhteessa.

Mutta pelkästään muodolliseen ei ranskalaisten vaikutus ole rajoittunutkaan. Juhani Aho saapui Ranskan pääkaupunkiin aikana, jolloin naturalismin yksinvaltius oli tavallansa kumottu, jolloin Zola oli alkanut joutua syrjemmälle ja Paul Bourget, Huysmans. Rod y. m. päässeet yleisön suosioon. Zolata, Maupassantia ja Daudetia oli hän jo ennen lukenut ja heiltä tietysti tietämättänsäkin jonkun verran vaikutusta ottanut; nyt tutustui hän yllämainittujen miesten hienoihin, sielutieteellisiin teoksiin, joihin hänen luonteensa umpimielisyys häntä varmaankin erityisellä voimalla veti.

Juhani Aho on kyllä realisti, mutta hän ei ole noita kuivia realisteja, jotta kertovat mehuttomasti tositapahtumat voimatta niille antaa runollisen mielialan suloista henkäystä. Aho liikkuu aina elämän kovaperäisellä alalla, kuten realistin tuleekin, mutta hän on samalla idealisti, eli toisin sanoen hän on edellä kaikkea ”mielialojen runoilija" (”ein Dichter der Stimmungen”). Jokainen tosirunollinen, mieltä sulattava ja tunteita hivelevä ”stemninki” on hänelle juhlahetki, niihin hän aina pyrkii ja välimatkat näitten välillä ovat hänelle ikäänkuin välttämättömiä, talottomia taipaleita.

Tämänkin sanomme yllämainittua teosta etupäässä silmällä pitäen. Mielipiteemme nimittäin on, että Aho vasta tässä on oikealla omalla alallaan, hienontuneen sielun hentoisia elämää ja tunteen tuulahduksia kuvatessaan. Näitä ja luontoa, Suomen mahtavaa, hiljaista ja ykstoikkoista, mutta juuri siksi haaveksivaan mielialaan saattavan luontoa kuvatessaan on Aho oikeastaan alallaan. Tosin hän kyllä on kansamme oloja ja elämää enimmin kuvannut ja tehnytkin sen mestarillisesti, mutta meistä nähden on se runoilijan oikea ala, jolla liikkuessaan hän enimmän itse nauttii ja täyteläisimmin kerrottavansa mukana elää.

Sanoimme äsken, että Ranskassa syntynyt uusi, psykolooginen suunta on Ahon runottareen sisällisemmin vaikuttanut. Luulemme myöskin, että Pariisissa yhä enemmän alaa voittava ”symboolinen” esitystapa on tuntuvat jäljet häneen jättänyt. Emme ainakaan me muista hänen missään edellisessä teoksessaan käyttäneen niin kuvarikasta ja niin sanoaksemme vertailusta säkenöivää kieltä kuin tässä. Nämä kuvat eivät kuitenkaan ole noita hämäriä, udunsekaisia kuvia, joita esim. saksalaiset niin mielellään käyttävät tehden kuvauksensa siten yhä epäselvemmiksi. Ahon vertaukset ovat aina valaisevia, selittäviä, luonnosta tai elämästä suoraan temmattuja. En malta olla poimimatta noista lukuisista muutamia esimerkkejä lukijoillemme.

Pariisin bulevardeja hän m. m. kuvaa näin: ”Pyörä ei hiiskahdakaan kierähtäessään ja kuuluu ainoastaan kavioiden tumma ääni, niinkuin olisi hevosella sukka jalassa”. – ”Jokaisen hermon pää teroittuu ja jokainen jäsen pinnistyy varuilleen niinkuin tehtaassa, jossa huimaratas mennä karmasee salavihaisesti vonkuen ja liukkaat kautsukkiremmit kiertävät suristen akselista akseliin”. Eräässä toisessa paikassa: ”Ja odottaessani oven avausta käyn minä muutamissa silmänräpäyksissä kuin satunnaisen salaman valossa läpi kaikki kauneimmat toivoni, kaikki haaveeni ja kuvailuni, niinkuin kuolemaisillaan olevan sanotaan tekevän vähää ennen kuin henki hänestä pakenee”. – ”Kirjakaupoista vuotavat kirjat ja paperit kuin laavavirrat katukäytäville. Paitamyymälät ovat kuin lumilinnoja, joissa nietostaa valkeita kauluksia, liinaa, pellavaa ja palttinaa”. Ja niin yhä eteenpäin.

Tällainen kirjoitustapa osoittaa käsittääkseni rikasta, tuoresta ja runollista mielikuvitusta ja kun se kerran on olemassa ja kun sen ohessa on osoittautunut kehityskykyiseksi, niin on mielestämme parhaat takeet olemassa kirjailijan tulevaisuudesta. Sanon tämän tahallani niille, jotka, löydettyään yllämainitussa kirjassa joitakuita siveellistä tunnettamme loukkaavia yksityisseikkoja, ovat valmiit tuomitsemaan kelvottomaksi sekä teoksen että tekijän. Vaikka kohta en minäkään juuri olisi halunnut Ahon kertomuksen loppuosaan kaikkia siinä löytyviä yksityiskohtia, kun näet luulen kertomuksen tarkoituksen lyhyemmälläkin esitystavalla kylläksi selvään ajattelevalle lukijalle esiytyvän, niin on kuitenkin mielestäni aivan väärin noitten vuoksi tuomita koko teos ”pornograafiseen” kirjallisuuteen ja heittää loukkoon ”koko makoisa omena”, kuten U. S:n julmistunut arvostelija ankarassa siveellisessä vihassaan tekee.

On kyllin tunnettua, miten mokomat arvostelijat tällaisia teoksia lukevat ja käsittävät. Jos joku yksityiskohta on heille vastenmielistä laatua, silloin tehdään tuosta yksityiskohdasta pääasia, unohdetaan kappaleen pääjuoni ja tarkoitusperä ja huudetaan: ristiinnaulitkaa Niin on pitkin matkaa tehty Minna Canthille, ”Salakarin”, ”Kauppa-Lovon” ja ”Lain mukaan” nimisten teosten kirjoittajalle, ja kuitenkin luulemme puolueettoman jälkimaailman hänelle vielä oikeuden antavan. Professori Tudeer lausuu tämän kuun ”Valvojassa” näiden viimeksi mainittujen Minna Canthin teosten johdosta sekä niistä syntyneestä kynäsodasta m. m. seuraavasti: ”Syttyipä ankara kynäsota. Saatiin nähdä, että, muutamien lukijoiden silmät olivat niin pahasti takertuneet kiinni eräisiin kertomuksen ulkonaisiin piirteisiin, etteivät ollenkaan tunkeutuneet sen ytimeen. Mutatis mutandis voisi heihin sovittaa Schillerin sanat:

Wie er räuspert und wie er spuckt,

Das habt ihr ihm glücklich abgeguckt;

Aber sein Genie, ich meine sein Geist...

niin se jäi heiltä ymmärtämättä, huomaamatta.”

Näin prof. Tudeer. Emme tahdo sanoa, että hän Ahon teoksesta juuri samaa sanoisi, emmehän tiedä sitä. Mutta me sen sanomme, koska mielestämme U. S:n arvostelijalta on kerrassaan huomaamatta jäänyt teoksen siveellinen päätarkoitus. Olemme jo senkin omasta puolestamme myöntäneet, että olisimme suoneet loppukuvauksen vähemmin yksityisseikkoihin meneväksi, mutta sen vuoksi ei saa unohtaa sitä, mitä tekijä etupäässä on tarkoittanut.

Johdumme tästä tekemään selkoa itse teoksen sisällyksestä.

Keski-ikäinen vanhapoika, joka olemuksestaan ja elämästään jo on melkoisen paljon nauttinut, ollut kihloissa ja rakastellut milloin missäkin*), huomaa äkkiä oikein todenteolla kiintyneensä erääsen 15 vuotta itseänsä nuorempaan vallattomaan tyttöseen. Vaan tämäpä ei välitäkään hänestä, sanoohan vain pitäneensä häntä aina ”ystävänä, vanhempana veljenään, melkein setänä”. Mutta siitä huolimatta riippuu kirjan sankari kiinni tuossa tytössä kuin viimeisessä oljenkorressa, miksi, sitä hän ei itsekään voi ymmärtää. ”Entisiin (lemmittyihin) nähden oli minulla aina selvillä syyt, minkätähden heitä rakastin. Nyt en voi niitä löytää. Se on vaan niinkuin se on. Hän on mennyt veriini ensi silmäyksellä, niinkuin voimakas viini, läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimia.”

Sankari on opettajana uusissa kielissä ja hänelle on tarjoutunut tilaisuus ulkomailla niitä tutkimaan. Pitäisi lähteä matkalle, ei malta, tyttö häntä pidättää. Hän muuttaa kesäksi maalle tuon samaisen perheen luo, jossa hän on kuin oma lapsi ja jonka poika on hänen paras ystävänsä. Yhä toivoo hän, että hän tämän kesän kuluessa saa sanotuksi sanottavansa, tunnustetuksi rakkautensa. Ja vihdoin hän sen tekee ja silloin juuri sai hän tuon vastauksen. Sitten tulee jo syksypuoli, hän ei voi enää viipyä, perhe muuttaa kaupunkiin, hän mukana. Lähdön päivä on jo edessä, mutta sitä ennen tahtoo hän vielä käydä hyvästillä tuossa tuttavassa perheessä, salainen toivo kytee hänessä: ehkä Anna, se on tytön nimi, sittenkin vielä heltyy. Mutta ei. Ilta kuluu, puoliyö joutuu, hänen on lähdettävä. Ehkä lähtiessä kumminkin! Ei silloinkaan, hän poistuu talosta, ei edes hellempää käden puristusta, kylmät hyvästit vain. Katkeran surullisena vetäytyy hän yömajaansa Kämpin ravintolaan ja siellä tuutinkinsa ääressä hän käykin muistossaan läpi suurimman osan tässä kerrottua.

Vielä seuraavanakin päivänä ennen laivan lähtöä käy hän Annan asunnon ulkopuolella kävelemässä; miksi, sitä hän ei tiedä, hän pitää itsekin sitä hulluutena. Sitten lähtee laiva, matka alkaa Lyybekkiin, ikävä, ajatusten vaivaamamatta. Aina asuu hänellä mielessään tuo nuori, puhdas profiilinen tyttö, tuskinpa edes rautatiematkan huriseva vauhti ja vaihtelevat maisematkaan saavat siksi hetkeksi poistumaan. Niin tullaan Pariisiin. Miten sankarimme päivänsä täällä viettää, sen saamme tietää niistä mestarillisesti kokoonpannuista kirjeistä, joita hän täältä Annan veljelle kirjottelee. Hän koettaakin saada ne niin hyviksi ja huvittaviksi tuin mahdollista, sillä hänessä vieläkin elää toivo Annan rakkaudesta. Kun hän täällä hienossa maailmassa hienostuu ja siliää ja kun hän aina elää mallikelpoista, siveellistä elämää itse siveettömyyden pesässäkin, niin se ikäänkuin oikeuttaa häntä Annan saantiin. Hänen rakkautensa puhdistuu ja karaistun koetuksen kiirastulessa, ei mitään likaista ajatusta ole hänessä tuota enkeliä ajatellessa. Hänen rakkautensa on kuin olisi se ensimmäinen, hän on Annan edessä yhtä arka tuin koulupoika, joka ensi kerran ihanteensa tapaa. – Nuo kuvaukset Pariisin elämästä ovat Juhani Ahon tarkkatuntoisella, sattuvalla ja mitä kuvarikkaimmalla tavalla piirretyt. Ja mikä ihana mielialan omainen henki tuossa kertomuksessa unkarilaisesta soittokunnasta. Lukekaa sivu 92 ja päättäkää itse!

Hän on lähettänyt kirjeensä, joka on oikeastaan Annalle aijottu. Hän toivoo vielä, sillä hän tahtoo, hänen täytyy toivoa, jos mieli pystyssä pysyä. Levottomana odottaa hän kirjettä, odottaa sitä kauan ja vihdoin se tulee. Veli on tuollainen tavallinen järkevä ihminen, täydelleen resigneerautunut. Hän ei oikein käsitä miksi ystävä juuri hänen sisareensa on niin kiintynyt, onhan muitakin yhtä hyviä. Hän on soittanut läpi kaikki tunnen elämän monimutkaiset melodiiat ja tyytyy nyt kotilieden ynisevään säveleesen; siihen suuntaan kehoittaa hän ystäväänsäkin kehittymään. Aivan toivottomaksi ei Annan veli häntä kuitenkaan jätä; Anna on lukenut kirjeen, ollut hieman liikutettu, vaan ei juuri mitään sanonut.

Sankarimme päättää yhä olla uskollinen, nyt jos koskaan koettaa hän, onko hän rakkauden arvoinen. Mutta ratkaiseva hetki lähenee. Jouluaattoilta on käsissä. Ystäväin ja tuttavain puutteessa astelee hän pitkin Pariisin katuja, kunnes päätyy erääsen kahvilaan, jossa on suomalaisia sanomia. Niistä hän äkkiä kauhukseen näkee, että Anna onkin juuri mennyt kihloihin toisen kanssa.

Ja nyt se on ratkennut! Viimeinen toivon säije katkennut, se, jota varten yksistään hän on tahtonut elää, paastota ja luonnollensa vastarintaa tehdä, ainoa elon määrä on kadonnut! Nyt on hänelle kaikki yhdentekevää. Ja ikäänkuin uhalla päättää hän syöstä elämään, nautintoon, hekkumaan. Hänellä on siitä jonkunlainen kostontyydytys, hän tahtoo näyttää, ettei hän niinkään raukka ole, ylpeyskinhän sitä vaatii. Ja hän syöksee pariisilaiseen, kurjaan tanssipaikkaan, josta erään ilotytön kanssa poistuu – hekkumaa hakien. Vaan sitä hän ei löydä, ei lihaksessa nautinnossakaan. Kauhistavat unet häntä ahdistavat, keskellä hurmauksen hetkiä kouristuu hänen sydämmensä, hän käsittää kurjuutensa, luonteensa löyhyyden ja rientää pois. Hetkisen onnistuu hänelle nauraa äskeiselle rakkaudelleen, Annalle, siveydelle, kaikelle. Hänellä on siitä jonkunlainen repivä nautinto, omituinen vihavoiva mutta kuitenkin miellyttävä tunto, kuten usein haavan riittaa repostellessa. Ja hän on jähtyvinään, luovinaan kylmän, yksitoikkoisen kuvan tulevasta elämästään, vanhanpojan värittömästä elämästä. Mutta samalla hän ikäänkuin kitistyy kokoon, tyhjyys ympäröipi häntä ja ”aution yksinäisyyden sielukellot” soivat hänen korvissaan. – Mutta se on vain hetkellistä. Kahta kauheammin syöksee epätoivo esille. Annan kuva on taas hänen silmäinsä edessä ja hän voivottelee luin lapsi. Hän tuntee olevansa luin daimoonin vallassa.

”Ehkä haihtuu hän mielestäni lyhyiksi hetkiksi, ehkä illoiksi ja öiksi. Nämä toivottoman todelliset, nämä lahjomattomat aamuhetket, ne tulevat aina olemaan samanlaiset. On tuleva takaisin nämä samat tunteet, tämä sama surkea kaipaus, tämä kuluttava, kirpeloiva ikävä. Elinhän missä elinkään, hainhan lohdutusta ja unohdusta missä hainkaan. Aina olen haparoiva häntä viereltäni, jossa häntä ei ole. Koettelinhan sammuttaa hänen kuvaansa, peittää hänen kasvojaan ... aina on näkyvä vesileima läpi, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa”.

Näin loppuu tämä liikuttava, surullinen kertomus. Emme huoli ainakaan tällä kertaa ruveta punnitsemaan mikäli kaikki nuo kuvatut luonteet ovat todennäköisiä ja kestävätkö ne johdonmukaisuuden kylmää arvostelua. Ne vaikuttavat meihin, ja siinä kyllin.

Lopuksi tahdomme lisätä ettei tekijä ole aikonutkaan sitä lasten huviksi, eikä ylipäänsä kellekään pelkäksi huviksi. Se on aiottu kypsyneille miehille ja kypsyneille naisille, se on mietiskelyä ja ajatuksia herättävä kirja.

Kasimir Leino.

*) ”Kihlaukseni on aikoja sitten purkautunut, uudet liitot myöskin liestyneet.” siv. 21.

Lähde: Päivälehti 29.11.1890.