Kotini kultainen
| Kotini kultainen. Kirjoittanut Niilo E. Wainio |
- Tyvenen lahden pohjukassa
- suloisen Länsi-Suomen saarella
- on vankat hongat suojaamassa
- pohjolan tuiman tuulilta
- vähäistä majaa. Mieluinen
- se paikka ompi mulle ihan,
- se ompi armas synnyinsijan’,
- kotini kultainen.
- Ei majass’ ollut rikkautta,
- ei tämän mailman tavaraa;
- sen sijaan oli rakkautta,
- sain siellä lasna nautita
- ahkeran isän, äitisen
- hoitoa hellää hyväkseni,
- siks aina muistuu mieleheni
- kotini kultainen.
- Siell’ leikin lapsuuteni ajan,
- sen ilot, surut kokien,
- ja samaan matalaiseen majaan
- yl’oppilaana miekkonen
- kiirehti, sydän sykkien
- ilosta, kun taas tervehtämään
- pääs’ omaisiaan, levähtämään
- kotiinsa kultaiseen.
- On mailma tosin vieroittanut
- mun sitte synnyinsijoilta;
- mielestä ei oo haihduttanut
- kotoni kuvaa armasta.
- Syvälle painuu sydämeen
- vienoinen ensi lemmen ääni;
- sä olet ensi lempenäni,
- kotini kultainen.
- Mik’ onni mulle liekin luotu,
- asema joko alhainen,
- vai ylhäinenkö täällä suotu,
- en unhota sua koskaan, en,
- niinkauvan kuin vain lämpöinen
- sykkivi veri suonissani;
- sua siunaan saakka kuolemani,
- kotini kultainen.
Lähde: Turun Kuva-Lehti 26.1.1890.