Kotipolulla

Kotipolulla. Kirjoittanut Larin-Kyösti

Ma metsän helmaan pakenin,

ma tahdoin huolet häätää,

syyslehdet maassa kahisi

ja pensaat puisti päätään.

Mua vanha metsä vierasti,

puut syytti, sammal moitti,

pyyn haasialta peloitin,

kun yksikseen se soitti.

Mua näreiköstä närhi huus,

ja kylmä ääni ilkkui,

ja alta mustan juurakon

kyyn häijyt silmät vilkkui.

Puut, kannot minä manasin,

maan madot, tulet taivaan

ja salon pohjaan pimeimpään

ma hautaa tahdoin kaivaa.

Ma kuljin metsäpolkuja

ja ihmisvihaa kannoin,

ne monen vuoden valehet

ma hornan holoon vannoin.

– Niin tulin kylän kuuluviin

ja astuin riihtä kohti,

näin humaliston huojuvan,

puiss’ omenat jo hohti.

Ma kuulin kellon kilinää

ja haassa karja ammui,

ja taakse tuvan tummuvan

pois päivän silmä sammui.

Näin savun, lämmön laikkuvan,

ne hiipi harjahirttä,

ja takaa seinäsammalen

ma kuulin vanhaa virttä.

Näin vaimon aittaan astuvan,

ja kyyhkyset sai viljaa,

näin harmaan hapsen välkkyvän,

hän kulki aina hiljaa.

Kuin pyhä kuiske kultainen

soi kotiseutuvilta,

kuin uni mulle kajastaa

se leuto syyskuun ilta.

Taas hyräilin ja hymyilin

ja uneksin kuin lapsi,

kuin äiti viel’ ois elänyt

ja musta ois sen hapsi.

Lähde: Larin-Kyösti 1901: Unta ja totta. Otava, Helsinki.