Kotiseutuni huumoria
| Kotiseutuni huumoria Kirjoittanut K. N. Rauhala |
Kotiseutuni huumoria.
Seuraavassa ei ole tarkotukseni syvemmältä tutkia ja eritellä kotiseutuni, pohjois-Hämeen kansan humoria eikä verrata sitä muissa osissa Suomea tavattavaan huumoriin. Haluan vain omien havaintojeni perustalla esittää muistelmani sellaisenaan aineskokoelmaksi tutkijalle, joka haluaa lähemmin tutustua eri seutujen kansan luonteen eroavaisuuksiin ja tehdä johtopäätöksiä vertailujensa nojalla.
Jo sillä alueella, josta havaintoni ja muistiinpanoni ovat kotoisin — Jämsästä, Korpilahdelta, Jyväskylästä ja Saarijärveltä, on olemassa huomattava ero eri seutujen huumorin laadussa. Jyväskylän eteläpuolella on huumori tiedotonta hämäläistä sukkeluutta, kun se taas sen pohjoispuolella muuttuu itsetietoiseksi savolaiseksi, sujuvaksi ja sanansukkelaksi leikinlaskuksi, johon yhtyy samalla melkoisessa määrässä pohjalaista nasevaa dialogia. Erikoisesti on tämä leikillisyys henkilöitynyt ja samalla kohonnut huippuunsa joissakin yksilöissä, joiden synnynnäinen humoristisuus on saanut rauhassa kehittyä ja kasvaa ja joissa kansa itsekin näkee luonteensa leikillisen puolen erikoisen selvänä kuvastuvan. Tällaisia kansan huumorin edustajia sallittakoon seuraavassa esittää muutamia.
Jyväskylän tienoilla eleli ennen Leppä-Jukka, etevä kärrynpyörien tekijä. Hän oli ollut pieni kooltaan, ruma muodoltaan, rokonarpinen ja suurinenäinen sekä puhui honottaen nenäänsä. Pahasuinen hän oli ja viinaan menevä eikä pelännyt pienten hieman epäilyttävääkään laatua olevien kepposten tekoa kanssaihmisilleen.
Päijänteen ensimäisen höyrylaivan, suuren ja vaikeasti ohjattavan siipialuksen »Suomen» päällikkönä oli tuima merikapteeni. Hänen »vanhaa aatamiaan» halusi Leppä-Jukka erikoisesti ärsytellä. »Suomi» oli juuri eronnut Jyväskylän laiturista ja koneet saatu käyntiin, kun kaupungin katua juosta kipasee rantaan Leppä-Jukka selässään ainainen toverinsa, työaseita sisältävä säkki.
— Äläkee mänkö! Teältä tulii yks herra mestar ja arkkitähti laivaan. Keäntäkee takasin, keäntäkee takasin!
Kapteeni luuli hänen tuovan jonkun suuremmankin herran tavaroita ja palautti laivan laituriin. Leppä-Jukka kiipeää yhtäsuoraa ylös kapteenin eteen ja ilmottaa:
— No nyt on mestar laivassa, ann’ soilottoa!
Eerolan taloon Jyväskylän lähellä oli kauan aikaa odotettu Leppä-Jukkaa rattaiden pyöriä valmistamaan. Hän oli silloin tällöin jo käynytkin siellä, mutta valittanut päätään, saanut isännältä »korttelin kotitekoista kohmeloonsa» ja kadonnut taas kaupungille. Silloin päätti isäntä, että viinaa hän ei enää anna, ellei Jukka rupea todella työhön. Muutamana aamuna ilmestyy Jukka taas taloon, tällä kertaa pussinsa olallaan.
— Nyt minä, kuulkees isäntä, tulin tuota niitä kärrynpyöriä varvoamaan. Mutta jos isäntä antas korttelin viinoa, kun on niin kova kohmelo.
Isäntä ollen nyt varma, että Jukka ei enää voi muualle mennä, antoi ryypyt.
— Koettakees isäntä tuotakin parruhivelin (höylän) peätä! kehäsi Jukka näyttäen pussiaan isännälle ja työntäen sen sitte sängyn alle. Jukka katosi ja kului viikkoja, eikä häntä vain kuulunut työhön. Isäntä ihmetteli, miten mies tuli toimeen ilman työkalujansa ja alkoi tutkia Jussin pussia. Se sisälsi — koninluita.
Noin viisikymmentä vuotta sitte kiertelivät kotiseudullani sisarukset Kuusis-poika ja -tyttö. He olivat oikeastaan hullunkirjoissa, mutta poikaan nähden oli tämä hulluus hieman epäilyttävää, siksi mestarillisia olivat usein hänen lauseensa.
Sisarineen kulki hän kylästä kylään, söi kun pääsi ruokaan käsiksi ja viisasteli maksuksi. Tultuaan muutamaan torppaan tapasi hän piimää ja talkkunoita pöydällä ja kävi heti velliä tekemään. Se tuli liian sakeaa, kaatoi piimää, tuli liian vetelää, pani talkkunoita, sai liian sakeaa j. n. e. Kun velliä alkoi karttua kovin runsaasti, ehätti torpan emäntä Matleena Fredman hillitsemään:
— Johan se Kuusis-poika nyt mänii vallan mahottomiin!
— Ihtelläni minulla meärä on, ei siihen Reimannin Lienan miteän tule, kuului vastaus.
Kuusis-poika sattui muutamassa talossa kaatamaan täyden taikinapytyn. Hartaana katseli hän hävitystä ja virkkoi:
— Jos tuon ois joku toinen tehny, niin maksu pois!
»Puhtaasti leikkaa Kuusis-pojan puukko herra Hellstenin leipää» sanotaan asioiden hyvin sujuessa. Hellsteniltä oli varastettu leipiä. Kuusis-poika oli siinä talossa yötä, mihin niitä tuotiin ja sattui näkemään varkaushomman. Ruokapöydässä hän sitte varastettua leipää leikatessaan lausui nuo vieläkin toistetut sanansa. Milloin mihinkin sananparteen liitetään kotipaikoillani »sanoi Kuusis-poika». Kansa on oikeudentuntoinen. Se antaa kuolemattomuuden kerjäläisellekin, jos tämä sen mielestä sen jollakin tavoin ansaitsee.
Tyypillinen hämäläinen mielikuvissani kansanhumoristeista on Vanha Yijälä. Kertojani mukaan eli hän miehuutensa päivät 50—60 vuotta sitte. Talon isäntä hän oli, viisas ja omintakeinen mies. Kuvittelen, että hän oli kehittänyt itselleen muutamille kansanmiehille ominaisen, hiukan kömpelön ja naivin, mutta sittekin juurevan ja totisen elämänkäsityksen, johon sen omistaja uskoo järkähtämättä. Se vapautti hänet siihen aikaan tavallisista ennakkoluuloista. Hän ei uskonut tietäjiin eikä noitiin ja halveksi taikoja. Se oli harvinaista sillä paikkakunnalla. Pappejakin hän pani hämille paradokseillaan y. m.
Paikkakunnalla oli silloin kuuluisa noita, jonka »erikoisala» oli painajaisen parantaminen. Tämä poppamies kantoi kaunaa Vanhalle Yijälälle, joka hämmästeli hänen hommiansa.
Muutamana päivänä tuli kuitenkin vankka isäntämmekin sairaaksi ja lähetti renkinsä noutamaan tietomiestä. Tämä saapui vahingoniloisena isännän valitellessa, että hän ei saa öisin nukutuksi, vaan »jokin» on aina häntä viemässä ja hän on tulla hulluksi pelosta.
— Kyllä »sille» keino keksitään, selittää noita varmana, minä tulen illalla tänne yöksi.
Isäntä tiesi kyllä, miten ukko tällaisissa tapauksissa menetteli — tuskinpa hän »reseptiään» lienee muuttanut. Eikö mitä. Illalla noita tuli, komensi isännän pitkinpituuttaan lattiapalkille, pää juuri sen jatkoksen kohdalle, joka permannossa kulki muurinkulmasta kohtisuoraan sivuseinää vastaan ja jalat oveen päin. Itse hän kiersi isännän kolmeen kertaan, luki höpisten painajaisen sanat, ehkäpä johonkin seuraavaan tapaan:[1]
Rahko rautasaappahissa
kiertävi kivistä vuorta
mäen päälle päästäksensä.
Pane, Rahko, painajainen,
pane kiinni painon alle,
alle ortten, alle partten,
alle rautasten katosten,
alle kellon kielettömän.
Maatappa mammoki pani
iltasensa syötyänsä,
päin tulehen, jalon vetehen,
kourin ilmahan kovahan.
Sitte asettui hän maata isännän päänpohjasiin, jalat peräseinään päin. Pelonsekaisena odotti isäntä. Kului hetkiä puoliyön tienoille.
— Ei taida enää tullakaan, iloitsi isäntä.
— Ei »se» rijo uskalla, minä olen semmoinen poika, kehaisi ukko.
Mutta jo parahti isäntä:
— Nyt se vie, nyt se vie! Samassa tarrasi hän tukevasti päänsä takaa noidan pitkään tukkaan ja niin mentiin ovea kohti. »Se» laahasi isäntää ja isäntä laahasi ukkoa tukasta. Kun jälkimäisen pää kolahti kynnykseen, kirposivat isännän kourat ja he jäivät kahdenpuolen kynnystä.
— Olipa sen verran mahtia, ettei »rijo» saanut kynnyksen yli, ylvästeli noita pystyyn kömpiessään.
Aamulla nauroivat isäntä ja renki onnistuneelle kolttoselleen.
Samantapaisista kepposista kuuluisa oli Viisas Tapani. Raakoja saattavat hänen urotyönsä olla ja kovin järeätä niiden komiikka, mutta tehonnut se on kansaan, koska häntä mainitaan ahkeraan ja laajalti. Hän saattoi tapattaa talosta hyvän ja kauniin varsan nähdäkseen vain ihmisten tekevän tyhmyyksiä, antoi papin kuuluuttaa pariskuntia asianomaisten hölmöinä istuessa kirkonpenkissä j. n. e. Kaskut hänestä ovat kuitenkin juttukokoelmassani haalistuneet, joten yksityistapaukset saavat jäädä sikseen.
Nämä usein ehkä vaivallakin suunnitellut kolttoset ovat ominaisia kansan luonteelle kotiseudullani. Niitä valmistellaan kaikessa totuudessa, varsinkin kesäöisin liikuskelevat nuoret saattavat nukkuvalle toverilleen tehdä yllätyksen, josta iloitaan ja jota muistellaan vielä ehkä vuosikymmentenkin vierittyä. Menneen ajan viikkoja kestäneet nuottaretket palaavat usein vanhusten mieleen ja huulille. Siellä nuotiolla tai yksinäisessä kalamajassa kohtasivat nuottakunnat toisensa ja silloin väännettiin liikkeelle hämäläisen viimeinenkin leikkisä pila. Jos joku nukahti, tehtiin tuli aivan hänen viereensä ja huudettiin: nuttusi palaa! Luonnonväärästä puusta tehtiin kiikkutuoli, johon joku houkuteltiin istumaan ja kiikutettiin nurin y. m. s.
Jyväskylän pohjoispuolella muuttuu huumorin luonne jonkun verran. Siellä sitä ei vaivaloisesti harkita, se välähtää nerokkaana leimauksena, se sutkahtaa sukkelana sanana. Saarijärveläinen kunnioittaa sitä, joka osaa nerokkaasti »veksotella» tai sanoa »jutkauttaa» — ja siellä harrastetaan tätä jaloa taitoa enemmän kuin etelämpänä. Saarijärveläinen antaa mielellään kuvaavia nimityksiä esineille ja erittäinkin ihmisille, esim. Viuhka-Matti: hyvin eloisa mies, jonka silmät siirtyvät paikasta toiseen ja liikkeet ovat hätäisiä; luteet: ruskeat, lyhytvartiset pieksut; tiihosia: vehnäsiä j. n. e.
Saarijärveläisistä jutuista olkoon tässä pari näytettä. Naapurin isäntä, poikamies, tuli muutamaan torppaan vieraisiin. Torpan isäntä alkoi »veksotella»: — Kuules Heikki, kun tuota meijän venettä ajaa yöllä painainen. Joka oamu, kun lähen ongelle, on se telollaan märkänä kun järvestä veitty. Tännäi oamuna se oi aivan märkä, kun lähin tuonne järven toakse kylään.
Heikki kuunteli allapäin ja ukko repäsi ison naurun. Jälestäpäin sain kuulla, että torpan nuorella isännällä oli mielitietty talossa järven takana ja se selitti veneen öiset painajaiset.
Saman torpanmiehen piti kerran kaupungista tuoda partavahaa muutamalle komeilunhaluiselle nuorukaiselle, joka oli kuullut, että sellaistakin oli olemassa. Ukko muisti asian kuitenkin vasta paluumatkalla muutamassa syöttöpaikassa. Siellä sattui olemaan eteisen akkunalla kupillinen suopaa. Tätä kääräsi hän paperiin ja vei sen nuorukaiselle, kehuen tinkimällä saaneensa runsaasti.
Jyväskylästä puhuttaessa on ennen muita mainittava Puksin Jussi, joka kuoltuaan sai heti sanomalehdessä yhden alakerran mittaisen nekrologin. Hän oli »keski-Suomen vakkamestari», kuten hän itsensä aina esitti, ja johti hän sukuperänsä Buxhövdenistä, Suomen sodan aikuisesta venäläisestä ylipäälliköstä. Pitkänä, komeana, kaitaiseen takkiin puettuna kävellä nyökytteli tämä kreivillistä sukua oleva »virkamies» kadulla hiukan etukumarassa, mutta silti arvokkaan näköisenä. Joku stoalainen filosofi hän olisi saattanut olla, niin maailmaa ymmärtävältä hän näytti.
— Hyvää päivää, hän nosti kohteliaasti lakkiaan ja äänensä vapisi — ei pelosta eikä vanhuudesta, mutta nähtävästikin jossain estetisessä tarkotuksessa — olisiko herralla lainata 10 tai 5 penniä?
Olet koulupoika ja vastaat kieltävästi.
— Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, suokaa anteeksi! Minä olen keski-Suomen vakkamestari. Ja kumarrellen hän poistuu
K. N. Rauhala.
- ↑ Vrt. Hästesko, Tautien loitsut 203 —4.
Lähde: Kaikuja Hämeestä — Hämäläis-osakunnan albumi no 8, 1913, s. 283–288 (299–304)