Kotkan kokouksen ajalla

Kotkan kokouksen ajalla. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

1.

Oi Kotka, jos korkeelle lentäisit,

Maan, taivahan nähdä jos saisit;

Halki ilmojen kauvas jos liitäisit,

Älyn kultaa sä meill’ kulettaisit.

Vaan matkaasi väijyvi vilppien kyy, –

Jos lentos on heikko, ei sun ole syy.

On siivelläs tuskien armeija,

On pankolla naista ja miestä.

Sala-ampujat saastojen nuolella

Sua tähtävi, estäen tiestä,

Jota lentäen saapuisit Sammon luo,

Sen sammon, mi suolaa, viljaa tuo,

Oi Kotka, jos näkisit toivojen maan

Ja intoa mieliin se loisi.

Tuo intopa syvistäkin piiloistaan

Neuvot parhaat se käsille toisi.

Jos surmaan sä saat hajotuksien kyyn,

Niin poistat sä pahimman onnemme syyn.

Oi Kotka, jos korkealle lentäisit,

Kuun kultia meille jos toisit;

Aina auringon kulmille entäisit,

Päivän hopeisiin pikkasi loisit.

On luonnossa aarteita tulvillaan,

Jos käsiksi niihin nyt päästään vaan.

Sä, Kotka oot ilmojen kuningas;

Kerta hallitset maata ja merta.

Sä kohta et löytäne vertaistas,

Elon-onni kun määräs on kerta.

Sun lentosi onneksi maljan juon,

Sun pojilles tervehdykseni tuon.

2.

Kun Kotka nyt liitävi laineilla

Sekä ilmojen suuntia tarkkaa,

Sitä vaanivi ahmatti Haikala,

Milloin vainoten kimppuhun karkaa.

Monen miekkosen varmaan jo niellyt lie

Ja vuottaa, miss’ uusi on vainontie.

On Haikala ahvattu aarteille,

Siis kavahda tuota, oi Kotka!

Kun syyllisen nielee, niin hankitsee

Uutta saalista saamaan; – siis Sotka,

Olet ilmamme linnuista sorehin sie:

Siis muista sä korkein taistojen tie!

On kotkalla kostoja siivellä

Ja toisella tuskien verta.

Näitä kantaen tahtoo se liidellä

Sekä tarkata aikojen merta.

Kun löydät sä aseman turvaisan,

Siihen laskei – ja joukkosi rintamaan!

On tuskia kokenut Kotkamme tuo;

Sillä monta on taistojen haavaa. –

Miks’ istui se saarelle merten luo,

Jonka laineet on sorrannan laavaa

Ja kähyistä vismaa murhien maan,

Orvon parkuja aaltojen maininki vaan.

Vaan kohooppa Kotka – on Suomessa

Päivän noustessa ilmakin kirkas.

Hauska liitää sen järvien laineilla;

Viestit viedä ja tuoda – se virkas.

Kun lapset käy toimeen onneksi maan,

Niin miellyt sä viileään liehuntaan.

3.

Nä’ön kumman mä Suomenlahdella näin:

Kanssa Haikalan taisteli Kotka.

Ja suomut ne peittivät välkynnän,

Ilma tummeni suljista Sotkan.

Oli Haikala puolella sorrannan,

Sotka taisteli, puoltaen vapauttaan.

On Haikalan saalis jo kavaltaja,

Vaan syytönkin nielusta mahtuu.

Ja syytöntä sortajat ahdistaa;

Sitä vainoo he, hampaissa vahtu.

On verraten vapaa tuo petturein tie,

Vaan oikeuden miesten se tukossa lie.

Vaan aura se täälläkin ajetaan,

Lumet, loskat ne syrjään syöstään,

Tervaskannotkin kumoon kaadetaan. –

Ja rosvot, mi kansaa ryöstää –

Ne hankien helmaan heitetään

Ja jäljet ne auralla peitetään.

Sorronvalta ja ihmisyys taisteli,

Siitä näin minä unta niin kummaa.

Näyn-huumeessa kun minä heräsin,

Niin silmäsin yöhön tummaan.

Lasin kiiltoa häiritsi vyöryvät veet;

Ne oli kuin kansani kyyneleet.

Sade yöllinen vahveni voimassaan,

Kävi ulkona yöllinen myrsky;

Yhtyi leimaus ukkosen pauhinaan,

Meren rannalta kuuluvi tyrsky.

Kaikki valot minä sytytin huoneeseen,

Mietin uhmaten: päivänpä yöstä mä teen.

Näin joukko sa Suomenlahdella.

Käy toimeen, tee valontaikaa,

Kuu, aurinko sammui jo taivaalta,

Iki-yössä me vietimme aikaa.

Nyt päivien puoleen se retkemme käy;

Me riennämme vaikkei vielä ne näy.

Vaikka sortajat raudalla puetetaan

Ja miljoonat asetta kantaa.

Ja profeetat kullalla lumotaan,

Siunauksen kun murhalle antaa,

Niin voiman tunnemme suuremman –

Se voima on kärsivän maailman.

On niitä jo tuhannen miljoonaa,

Joita koskettaa kuoleman siipi.

On hirveän kuoleman kenttä vaan maa,

Sen ympäri kuolema hiipii.

Vaan vartokaa, varkaat kun valveutaan,

Kosto, kuolema teillekin valmistetaan.

Lähde: Paavo-Kallio, Esa 1910: Se verinen sunnuntai. Tampere.