Kotoinen kylyni

Kotoinen kylyni. Kirjoittanut Juhani Aho

Se vanha, rakas saunani, se oikean suomalaisen saunan ihanne, se pysyvin muinaismuisto esi-isäin Altain-takaisilta ajoilta... Minä tahdon nyt sen etuja ylistää ja julistaa maailmalle sen maineen, tuon vaatimattoman, harmajan huoneen, joka alempana muita, notkoon menevän tien varressa, kyyröttää kuin pienuuttaan paossa eikä ketään häiritse.

Enkä minä suotta vanhan saunani avuja ylistäkään.

Sillä sen nokiset seinäthän ne näkivät minun maailmaan syntyvän, ja nehän ne kuulivat minun ensi itkuni. Sen herttaisesta löylystä ne sitten kantoivat minut kylmään maailmaan, mutta minä huusin kuin riivattu enkä tahtonut tyytyä olooni isossa pirtissä, jossa liika valo silmiäni häikäisi.

Ja kun kasvoin ja aloin omin jalkoineni kulkea, niin sinne minä äitini jälessä tallustelin olkien päällä piehtaroimaan ja vesisammion ääressä alastomana loiskimaan. Ja siellä vasta nauru oikein naurulle tuntui, ja lapsen riemu riemulle remahti.

Millä salaperäisellä kunnioituksella ja pelolla minä sitten itsekseni hiiviskelin kynnyksen yli ovesta kurkottamaan tuonne lauteitten alle loukkoon, joka oli päivälläkin pimeä ja musta ja näytti minulle olevan kuin etehinen outoon, maanalaiseen maailmaan, missä vain lapsia asuu ja mistä niitä minullekin joka vuosi ilmaantui uusia veljiä ja sisaria. Ja silloin aloin minä ensi kerran pyöritellä päässäni ajatuksia ja kysymyksiä, joihin ei kukaan osannut antaa minulle oikeata vastausta ja selitystä.

Ja minä valitsin ensimmäiseksi ystäväkseni vanhan Ruoti-Pekan, joka ajettiin tuvasta ja pakeni saunaan pärettään polttamaan. Ja siellä vietin minä hänen kanssaan iltakaudet ja kuulin hänen kummia juttujaan, vavisten jännityksestä ja suloisesta pelosta, kun pimeä yö katsoi sisään pienestä ikkunasta ja kuusikko seinän takana huokaili ja soitti ... tai seisoin minä pitkät hetket ulkopuolella ovea ja avopäin katselin tähtien tuiketta ja revontulien liekehtimistä talvisella taivaalla ... tai kuuntelin yöllä itsekseni sirkan siritystä kiukaan ja seinän välissä, kun koko muu maailma nukkui ja pakkanen vain ohikulkiessaan saunan nurkkaa sauvallaan kopaisi.

Miehistyin ja vartuin, ja minut ajettiin ulos maailmalle, sen kylmissä viimoissa värisemään. Enkä minä silloin mitään niin ikävöiden kaivannut kuin kotoista kylyäni. Ja kun tieni minut milloin toivat kotikylääni takaisin, niin kylyä kysyivätkin silmäni ensiksi. Eikä ollut koti kodille ennen, kuin sihahti kiukaan kiville vesi, otettuna notkon lähteestä, jonka reunalla hajuheinä kasvoi, eikä ennenkuin uupuneita jäseniäni hautoivat koivikosta taitetut tuoksuvat lehvät.

Silloin vasta tuntui oikein siltä, kuin olisivat mieron tahrat peseytyneet kokonaan pois sekä ruumiista että sielusta. Ja raukean suloisiin unelmiin vaipuneena istuin minä syntymäsaunani nurkkahirren nenässä ja annoin kesäöisen ilman hengen itseäni jäähdytellen hyväillä ja tuudittaa mieltäni aatteettomasti harhaileviin unelmiin, edessäni pelto ja niitty ja tyyni järvi ja sen takainen hiljainen ranta.

Se vanha rakas saunani...

Kun muu maailma minut kerran vieroo luotaan, niin vetäydyn minä sinne verkkoukkona elämään vanhuuteni viimeisiä aikoja.

Lähde: Aho, Juhani 1920: Lastuja I–III. WSOY, Helsinki.