Kotona oleville

Kotona oleville. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

Onnelliset siskot! Teitä vielä

isän maja suojaa varjossaan,

te – kuin sulot hyveen luona – siellä

äidin luona käytte tanssimaan.

Pienet kerubeina joukossanne

iloisesti pyörii, heilahtaa:

viattomuudessa vertaistanne

piiriä ei kanna koko maa.

Minun raukan kauas mailmaan pitää

käydä onneani hakemaan.

Mikä riemu, kun saan kirjeen! sitä

salaa nurkkaan hiivin lukemaan;

kirjeen teiltä, jossa merkin kantaa

lemmestänne rivi jokainen;

jossa pienot suudelmansa antaa

tahtoo sisään rakkaan lehtisen;

jossa mua siunaa äitinenki,

yksin lapsilleen vain elävä;

jossa vanha, uskollinen renki

tervehtää ja moni ystävä.

Kyynelsilmin muistan usein ani

yksimielisyyttä omaisten.

Täällä ilojani, surujani

kellenkään en virkkaa voi, ah, en!

Kanteleeni ääress’ unta nähden

nyt vain näen teidät leikkivän,

vaan kun muistatte mun, niin sentähden

leikin päättävän ja – itkevän.

Puhjennut on meidän siskosarjan

moni kukka, erottuani.

«Äiti», kuuluu ääni pikku Marjan,

«miss’ on näkymätön veljeni?»

«Niin; mä muistan, kun hän metsään asti

meni eikä tullut milloinkaan,»

vastaa sisko, joka katkerasti

itki, mua tulliin saattaissaan;

joka lausui (sen mä muistan vielä),

milloin kirje kuoreen pantihin:

«kuoreen itse menisin ja siellä

häntä auttain itse oppisin».

Tällainen on kohtalomme, armaat:

hajaannumme lailla lintusten;

mutta kuolemassa – olkaa varmat! –

yhdymme taas kaikki yhtehen.

Kohta kenties maa mun täytyy jättää,

poistuin vielä kauemma – ah, niin!

Tieni voinkin päättää pelkäämättä,

ennenkuin käyn pahoin eksyksiin.

Älkää itkekö siis: ah, sä, Hellä,

Säälivä, ja sinä Iloinen,

joka surussa voit hymyellä,

ja sä, Hyvä, joka kestät sen!

Käykää tanssiin: nyt on kevään hetki!

Sinä, lorusuu, mi hellyt, kun

itkee äitisi tai siskosetki,

houkutellos heitä nauruhun!

Syksyllä, kun alla pihlajani

joskus istutte ja näette kuin

iltatähti kultaa ikkunani,

josta sitä katsoin uneksuin;

laula laulu herttainen, sä, Hellä;

ja sä, Hyvä, soita kitaraas;

heihin yhtyin ala viserrellä,

Pohjolamme satakieli taas!

Kärsiväisen hädän aavistatki

sä, mi suloisesti valittain

mulle visersit yöt halki ratki,

istuin viirinsalon päässä vain.

Pelkäämättä sitte kuunnelkaatte,

haamuni kun hiipii ohitse.

Menkää – nukkukaa ja iloitkaatte,

että nukuin rauhassa kuin te!

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.