Siirry sisältöön

Koulutaival

Wikiaineistosta
Koulutaival

Kirjoittanut Otto Manninen


Mies ajoi taivalta talviyön,
pään päällä korkeat tähdet
ne tuikki kuin tutkien: minne, mies,
ylen varhain yöllä jo lähdet?
– Te kohtalon korkeat tähdet, en
minä lähde, vain olen saatto.
Sois valkenevan, sois valkenevan
tien laaksoista lapselle taatto.
Reen perässä pienoinen matkamies
vain uinui lämmintä unta.
Havulehviltä hahtuvat leijaillen
loi nukkujan luomille lunta.
Uni onnenlämmin – viel’ olematon
oli ongelma: kunne on tieni?
Pian pitkä taival on takana päin –
se oliko vain uni pieni?
Yhä vuodesta vuoteen ohjasit noin
käsin varmoin ne kouluretket,
kodin kultaisen mailt’ eron haikean
ja riemuisat palaushetket.
Monet valvoit ne talviset taipaleet,
oli parrassa pakkasen kuuraa,
mutt’ utuiset toiveet ne tornejaan
niin kauas, niin kauas muuraa.
Mitä toivoit niin, mihin uskoit niin,
mihin kaipaus niin oli suurta,
siell’ että kaukana kasvattaa
sa hennoit herkintä juurta?
Mikä lupaus loisti, ett’ uskaltaa
oman oudoille teille raskit?
Kera suurten tuntemattomain
mitä suurta laskua laskit?
Nyt päättyi päivies haave ja työ,
työ raskas raatajan harmaan.
Nyt ummess’ on silmä, jok’ ohjasi tien,
kun uinahdin turvaas varmaan.
Nyt laaksoista lähdet, on loppunut
elon taival, Jumalan koulu;
jo vapaus joutui vaivoista maan,
lepo vain, koti, juhla ja joulu.
Unt’ uinut syvää nyt, matkamies,
mutt’ uinuos turvaisasti.
Joku Suuri ja Korkea ohjaa ties,
sen ohjaa perille asti.
Ajat uinuen kotihin kaukaiseen,
on kulmilla kuoleman kuuraa,
mut torneja toivojen korkeain
sisin sielujen kaipaus muuraa.


Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.